Katselin YLE Areenasta mainiota sarjaa Murhaajajahti. Tositapahtumiin perustuvan sarjan toisella kaudella Martin Clunesin esittämä Colin Sutton etsii murtomiestä, joka on 17 vuoden ajan murtautunut vanhusten koteihin raiskaten ja ahdistellen heitä. Kun tekijä oli viimein saatu kiinni, käytiin Suttonin ja hänen alaisensa rikoskonstaapeli Patricia Henryn välillä keskustelu, joka kulki jotenkin seuraavasti.
PH: Isoäitini on 92 ja värjää vielä harvoja hiuksiaan. Hän sanoo, että kun ihminen tulee vanhukseksi hän menettää identiteettinsä. Muut ihmiset eivät enää näe sinua, he näkevät vanhuksen. Harmaan tukan, ruskean takin, huonot lasit, lampaan laumassa.
CS: Siksi tässä menikin niin kauan, uhrit olivat näkymättömiä.
PH: Ja muut kieltävät tosiasiat. Sitä ei voi tapahtua minulle, panen vastaan. Alusastiat, tekohampaat, dementia, rollaattori. Ei kiitos, ei minulle. Valhetta ruokitaan olemalla piittaamatta heistä. Huomaamme heidät, mutta emme näe heitä. Se on tulevaisuus, jota emme halua, muttemme voi paetakaan.
CS: Vähän kuin syyttäisimme heitä.
PH: Juuri niin. Ja mitä helvettiä se kertoo meistä?
Vaikka katsoin sarjan toista kertaa melko lyhyen ajan sisään, tuo keskustelu pysäytti oikeastaan vasta nyt. Enkä se osui nyt otolliseen aikaan. Tilanne on ollut jo pitkään se, ettei nykyisillä resursseilla saada hyvää vanhustenhoitoa. Palvelut eivät ole monille riittäviä ja riittävän monipuolisia.
Silti kuulee kannanottoja, että resursseja ei pitäisi nostaa, päinvastoin. Vanhuspalvelulain mitoitusvaatimuksistakin pitäisi luopua, koska henkilöstöä ei riitä. Eli sen sijaan, että pyrittäisiin parantamaan henkilöstön palkkausta ja olosuhteita jotta heitä saataisiin alalle lisää, pitäisi alentaa vaatimuksia, hoitaa vähemmällä henkilöstöllä.
Kun aloitin nykyisessä työssäni, talossa oli viikonloppuisin pienempi hoitajamitoitus. Vaikka meillä on tilanne muuttunut, niin monessa paikassa tilanne on sama edelleenkin. Viikonloppuisin ei kuulemma tarvitse tehdä niin paljoa. Ei ehkä vaihtaa vaatteita tai nostaa istumaan. Kuitenkin lain mukaan hoitajamitoituksen pitää vastata asukkaiden hoitoisuutta. Hoitoisuus puolestaan ei laske viikonlopuiksi. Ja tässähän on takana raha. Vähemmän työntekijöitä = vähemmän vuorolisiä. Raha laadun edelle. Sen sijaan, että maksettaisiin lisät useammalle työntekijälle, alennetaan vaatimuksia. Ja kun alennetaan vaatimuksia, alennetaan asiakkaiden hyvinvointia.
Tämä oikeastaan sopii kaikkeen muuhunkin. Kun alennetaan resursseja jostakin, se tarkoittaa heikompaa laatua. Keittiön budjettia pienennetään, se tarkoittaa halvempia raaka-aineita ja halvempia ruokia. Siivouksen budjettia leikataan, se tarkoittaa harvempaa siivousta jne.
Kaikki se vaikuttaa vanhuksen viimeisin elinvuosiin. Kuinka hyviä tai huonoja ne vuodet ovat. Me hoitajat näemme ne muutokset. Ehkä osa omaisistakin näkee ne. Mutta muille ne muutokset ovat näkymättömiä. Samoin taitavat olla ne ihmiset, joita muutokset koskettavat.
Kuinka moni budjetista päättävä edes haluaa oikeasti nähdä numeroiden taakse. Kuinka moni miettii, että kun minä vähennän kotihoidon käyntejä tuolta asiakkaalta, se merkitsee hänelle pidempiä aikoja yksinäisyyttä. Tai jos minä kiristän ympärivuorokautisen hoivan kriteerejä, se tarkoittaa entistä nääntyneempää omaishoitajaa. Tai jos minä leikkaan erikoisalojen paikkoja täältä, se merkitsee väkivaltaista käytöstä ja pelkoa tuolla.
Kuinka montaa niistä, joilla ei ole suoraa kosketusta alaan, kiinnostaa viestit hoitajapulasta tai vanhustenhoidon kriisistä. Pari vuotta sitten varhaiskasvatuksen lakonuhka sai julkisuutta vasta, kun toimittajat alkoivat tajuta, etteivät lakon aikana saisi omia lapsiaan hoitoon. Yksityisen sosiaalipuolen lakonuhka pääsi lehteen vasta, kun huomattiin, että tämähän koskisi ulkoistuksen myötä koko kunnan vanhuspuolta. Muutamat ovat julkisuudessa kertoneet, että alkoivat arvostaa hoitajan ammattia, vasta kun olivat itse potilaana.
En voi sanoa, että olisin itsekään elänyt kovin vahvasti mukana Paperiliiton ja UPM:n kiistassa ja pitkässä lakossa, vaikka se koskettaa omaa paikkakuntaa. En ole hirveän kiinnostunut Finnairin stuerttien tilanteesta. Puhumattakaan tilanteesta jossain toisella puolella maapalloa. Asiat alkavat kiinnostaa vasta kun uhkaa kolahtaa omaan nilkkaan.
Hoitajien palkkakysymyksistä ja hoitajapulasta käytävät keskustelut kääntyvät yleensä keskusteluksi rahasta. Juurikaan ei puhuta siitä, mitä hoitajapula käytännössä tarkoittaa niille, joiden hyvinvointi riippuu siitä, että hoitajia on riittävästi?
Kuitenkin keskustelijoista jokainen voi olla, jopa lähivuosina, itse avun tarpeessa. Onko niin, että hoitajien palkkauksen ja työolojen parannuksia vastustavat kieltävät sen mahdollisuuden, että olisivat joskus itse riippuvaisia ammattitaitoisista hoitajista? Onko niin, että he sulkevat silmänsä tulevaisuudelta, johon eivät pysty itse täysin vaikuttamaan? Onko niin, että he syyttävät hoidon tarpeessa olevia siitä, että nämä ovat hoidon tarpeessa?
Suomalaisella yhteiskunnalla on paljon asioita, jotka on vaan hoidettava. Rahat on vain löydyttävä. Onko sairaista ja vanhuksista huolta pitäminen yksi niistä? Ja jos ei, niin mitä helvettiä se kertoo meistä?