Hoitajan hajatuksia maailmasta

Ensimmäiset kaksi tämän kesän Viron keikoista olisi takana ja jotainhan niistäkin voisi kirjoitella.

Ensimmäinen olikin vähän erilainen. Kyseessä on sotahistoriallinen ryhmämatka Viron vapaussotaan sekä kesän 1944 taisteluihin liittyen. Vieläpä siten, että olin itse suunnitellut ohjelman ja toimin yhtenä oppaista keskittyen tuohon vapaussodan osuuteen. Kaikkiaan väkeä oli liikkeellä 53 henkeä, joten aika iso ryhmä oli kasassa.

Itselle tuo matka oli monen vuoden työn täyttymys. Ensimmäiset suunnitelmat kyseisestä matkasta taisin kehitellä joskus lähes 10 vuotta sitten. Ensimmäisen tiedustelumatkan tähän liittyen tein 2015 ja toisen 2019. Sitten tulikin jo koronaa ym. jotka estivät järjestämisen. Joskus viime vuoden puolella tuli sitten yhteydenotto, joka mahdollisti matkan ja vieläpä siten, ettei itse tarvinnut huolehtia järjestelyistä. Sen kun teki ohjelman.

Aiempaa kokemusta vastaavista ei itselläni juuri ollut sen enempää oppaana kuin osallistujanakaan. Muilla oppailla toki enemmän. Toisaalta, koska kokemusta ei ollut, ei ollut myöskään valmista kaavaa, jonka mukaan muka pitäisi toimia. Niinpä pystyin miettimään reissua aika pitkälti puhtaalta pöydältä ja valitsemaan haluamani lähestymistavan.

Matkan pysähdyskohteet olivat tietysti tiukasti teeman mukaisia, mutta päätin hyödyntää bussimatkoja niiden välillä kertoakseni paljon muuta. Kerroin kaupungeista ja alueista, joilla kävimme. Kerroin Viron historiasta yleisemmin ja laajemmin jne. Tämä oli varsin runsaasta palautteesta päätellen onnistunut ratkaisu. Kuten hieman osasin aavistella, usein sotahistoriallisilla matkoilla keskitytään tiukasti sotahistoriaan ja yleisempi historia ja alueet jäävät vieraiksi.

Reissu suuntautui Rakveren ja Narvan seuduille I suomalaisen vapaajoukon jäljillä. Samalla tutustuttiin kesällä 1944 käytyihin Sinimäkien taisteluihin, joiden (jopa ratkaiseva) tärkeys Suomelle ei ole maassamme kovin hyvin tunnettua.

Ensimmäisenä päivänä edettiin Rakvereen saakka. Sää suosi ja matkan järjestävän tahon järjestämä tarjoilu pelasi. Tallinnastakin päästiin melko vähin vaivoin eteenpäin. Rakveressa sattui olemaan Rakvere-päivät ja osa kaduista oli suljettu, mistä tulikin osa matkamme teemaa. Tietöiden lisäksi moni kohteena ollut rakennuskin oli nimittäin hupun suojissa.

Toisena päivänä matkasimme kohti Narvaa. Ja kas kummaa, sielläkin tapahtui. Kun tietyöt eivät olleet sulkeneet kaupungin katuja tarpeeksi, oli siellä jonkinlainen hölkkäterroristien kokoontuminen, Narva City Run. Ja tottakai, kaikki tiet tukossa juuri sinne, minne olimme aikeissa mennä. No, pienellä soveltamisella päästiin ja meidänkin retkueemme oman paikkansa Narvajoen rannalta löysi.

Sinimäkien museossa osui kohdalle jackpot. Museota pitävän pariskunnan rouva puhui suomea ja hän tuli meille oppaaksi museoon. Hän intoutuikin sellaiseen ”lentoon”, että oksat pois. Vain asioita itse kokenut kykenee moiseen. Aluehan on lähes täysin venäjänkielistä, hän ei. Hieman omintakeinen tapa puhua suomea ja vahva aksentti tekivät välillä sanojen ymmärtämisestä haastavaa, mutta asia ei jäänyt epäselväksi. Sinimäillä taistelleiden virolaisten asepuku (Saksa) saattoi olla väärä, mutta vihollinen (NL) oikea!

Pieni kierros tuli tehtyä myös Sillamäessä. Paikkahan on yksi parhaista esimerkeistä Neuvostoliiton ajan arkkitehtuurista. Löytyy niin Stalinin klassismia, kuin Hruštšovin ja Brežnevin ajan asuntorakentamista. Jos suunnalla liikkuu, kannattaa ilman muuta uhrata pieni tovi kaupungissa käymiselle.

Viimeisenä päivänä kohti Tallinnaa. Sen tietyöt olivatkin kyllä jo hyvin tiedossa ja kiertosuunnitelma tehty. Koko matkan pysäyttävin kohde lienee ollut Tallinnan Maarjamäellä oleva Kommunismin uhrien muistomerkki. Se sijaitsee keskustasta Piritan suuntaan, heti siinä Impotentin unelman vieressä. Jos ei vielä ole siellä tullut käytyä, niin kannattaa ehdottomasti käydä.

Ryhmämatka toi tietysti mukanaan terminaaleissa odottelun ja kuumissa putkissa kulkemisen. Tosin Viron päässä oli keksitty, miten putki pidetään siedettävänä, toivottavasti vastaavaa tekniikkaa saadaan Suomeenkin. Yksi asia, joka noissa putkissa ei petä koskaan, on se, että jonkun kaljakärryt pettävät. Ja mistä vahingonilosta sitä pääsikään taas nauttimaan. Ainoa positiivinen asia suhteessa omalla autolla kulkemiseen.

Matka siis onnistui kaikin puolin. Jopa siinä määrin, että seuraavan vastavan matkan suuntaa pitäisi loppukesästä lähteä tiedustelemaan…

Tuolta kun su-ma-yönä puolen yön jälkeen kotiuduin, niin tiistaina aamulla klo 6 olikin auton nokka kohti Tallinnaa. Tällä erää siis omalla autolla ja perheen kesken. Lisäjännitystä matkaan toi se, että mukana oli perijätär 8kk ensimmäisellä reissullaan.

Ensimmäinen positiivinen yllätys koettiin heti satamassa. Vaikka varattuna oli normaali autopaikka, meidät ohjattiin laivalla väljempään paikkaan, jossa olisi mahdollista saada rattaat pois auton perästä. Check in:ssä vaan kysyttiin, että onko rattaat mukana. Ja kun vastaus oli myöntävä, sieltä kerrottiin, että ohjataan teidät väljempään paikkaan. Sopi meille.

Vaan ei oikein sopinut laivalla taaksemme autollaan tulleelle vanhemmalle pariskunnalle. Kun kasasimme rattaita automme takana ja laitoimme tytsyä niihin, tuli pariskunnan rouva valittamaan, että heidän pitää saada autonsa lähemmäs meidän autoa, jotta kaikki autot mahtuvat laivaan. Vaan tilanteeseen oli heidänkin tyytyminen, kun kerroimme, että meille on luvattu väljempi paikka siksi, että pitää saada rattaat autosta.

Tietysti asiaa voisi ajatella niinkin, että kaikkien autojen mahtuminen olisi ensisijaisesti miehistön, ei matkustajien huoli. Tallinnan päässä muuten katsoin, että takanamme olleen auton takana oli n. 100 metriä tyhjää autokaistaa…

Laivamatka meni hyvin ja rauhallisesti. Pikkuisella oli paljon ihmeteltävää ja into oli kyllä nähtävissä. Tallinnassa ensimmäisenä suuntasimme Teletornille. Ei ollut järkeä lähteä ajamaan satamasta suoraan Viru-keskuksen parkkiin, sillä aikaa kirjautua hotelliin oli vielä vaikka kuinka. Lisäksi halusin vähän lähestyä paikkaa muutoin kuin suoraan jo ihan Tallinna keskustan tietöidenkin vuoksi.

Teletorni on ihan hieno paikka ja jos sää suosii, näkymät ovat hienot. Mutta silti ja vaikka siellä jotain näyttely-juttuakin on, 17 euroa/hlö on aika kova pääsymaksu kyseisestä paikasta. Muuten, vuonna 1991 kuolinkouristuksissaan olleen Neuvostoliiton erikoisjoukot yrittivät vallata tornin, mutta se, ainakin tarinan mukaan, estettiin tulitikkuaskilla. Tornin huipulla olleet puolustajat nimittäin laittoivat sellaisen hissin ovien väliin ja jumittivat siten hissin ylös.

Vierailun jälkeen olikin sitten aika suunnata kohti hotellia. Ajelin sinne kiertoreittiä, joka tosin oli muidenkin keksimä. Huomasin matkan aikana, ettei minulla mitään hätää ole, ei nämä paikallisetkaan tiedä, miten tietöiden liikennejärjestelyissä tulisi ajaa.

Jälleen kerran tuli todistettua se, että ei ole väliä, kuinka hyvin kaupungin tuntisin, kesäinen Tallinna on vaan kerrassaan upea paikka. Ja joka kerta löytyy jotain uutta, johon ihastua. Poikkeaa vaan hieman tutulta reitiltä. Menee vaikka vaan viereistä katua.

Matkan ajalle osui vuoden 1941 kesäkuun suurten kyyditysten muistopäivä. Puolitangossa olleet Viron liput kunnioittivat niitä tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä, joiden elämän Neuvostoliitto tuhosi. Vain siksi, että he olivat talonpoikia, opettajia, poliiseja, heidän äitejään tai lapsiaan.

Kohtuotsan näköalapaikalla on ollut vuosia seinässä teksti ”The times we had”. Muutama vuosi sitten se oli sutattu spray-maalilla, tehtiinköhän päälle joku venäjänkielinen teksti vai pelkkä töhry, en muista. No, seinä putsattiin ja teksti kirjoitettiin uudelleen. Sitten se kai taas sutattiin jne. Seinästä tuli aika töhryinen, ikävä kyllä. Viimeisimpänä lisäyksenä näkyi nyt olevan Viron lipun värien päälle kirjoitetut sanat ” Mu isamaa, mu õnn ja rõõm”, Viron kansallislaulun ensimmäiset sanat.

Kadriorgin puisto on kesäisin vakiokohde. Tällä erää menimme sinne kävelleen ja pienellä kierrolla. Menimme nimittäin F.R. Faehlmanni- ja L.Koidula- katuja pitkin ja se kyllä kannatti. Todella paljon todella hienoja rakennuksia ja vähäinen liikenne. Itse Kadriorgin puistossahan on tietysti tullut käytyä monen monta kertaa, mutta sen Piritan puoleisesta kulmasta löytyi jotain, jossa en aiemmin ollut käynyt.

Tuo paikka oli japanilainen puutarha. Erilaista kasvillisuutta ja vettä yhdistelevä puisto. Jos rauhallisista ja kauniista paikoista pitää, kannattaa ehdottomasti käydä. Jo pelkästään siksi, että pyöräily on siellä kielletty. Paluu kohti keskustaa sujuikin hyvin Reidi teen merenrantaa seurailevaa promenadia pitkin. Muutaman vuoden sekin on siinä ollut, nyt tuli koettua.

Teimme osittain siksi, että oli tuo tyttö mukana, ratkaisun, että tilamme aamupalat huoneeseen. Se oli hyvä ja onnistunut ratkaisu. Toki se maksaa sen 9 euroa/aamu/hlö, mutta se antaa mahdollisuuden rauhassa syödä ja valmistautua päivään. Yhtenä iltapäivänä, kun tilausta hotellin respassa tein, jouduin todistamaan taas yhtä suomalaisen matkaajan valitusta. Asiallisemminkin olisi voinut toimia.

Nainen oli tiskillä valittamassa kuumasta huoneesta. 23 astetta oli kuulemma niin kuuma, että hän astman takia kuolee sinne. Ok. asia selvä. Varmaan on tuntunutkin ahdistavalta. Mutta pitääkö sama asia toistaa useaan kertaan yhä kovenevalla äänellä samaan aikaan, kun hotellin työntekijä on jo tekemässä huoneen vaihdosta? Vielä kun kyseiselle naiselle oli jo kerrottu, että hän saa uuden huoneen. Ei jaksa ymmärtää. Mielessäni toivoin, ettei kyseinen nainen vahingossa poistu hotellista. Ulkona oli nimittäin 24 ja hotellin nurkalla olleiden tietöiden aiheuttama pöly.

En tiedä, mutta itseäni on alkaneet ärsyttää ihmiset, jotka valittavat suureen ääneen turhasta. Tai pitävät asiasta tarpeettoman suurta meteliä, vaikka asia hoituisi yhtä hyvin (tai paremmin) normaalilla puheäänellä ja ystävällisyydellä. Ensin ollaan itse naama norsunv:llä ja huudetaan ja sitten valitetaan, jos saadaan muka tympeää palvelua. Eikä tuon edellisen naisen astma olisi minullekaan kuulunut, mutta nyt sen varmaan kuuli kaikki Lasnamäellä asti.

Viru-hotellin huoneen ikkunasta oli hyvä katsella, kuinka ruuhkaista Tallinnan liikenne oikein tällä hetkellä on. Olenko jo maininnut, että Tallinnan keskustassa on paljon tietöitä? Kun kolmesta lähinnä merta olevasta itä-länsi-suuntaisesta kadusta puolitoista on suljettu, niin vaikuttaahan se. Lisätään siihen vielä yksi tärkeimmistä pohjois-etelä-suuntaisista, niin alkaakin olla soppa kasassa. Ja se näkyi kyllä Viru-aukion liikenneympyrässä/risteyksessä/valoristeyksessä/missälienee. Varsin reipasta elehdintää käyttäneistä liikenteenohjaajista huolimatta.

Ja siihen olisi pitänyt autolla päästä mukaan. Pari päivää kun sitä touhua siinä hotellista etukäteen katselin, totesin usealla autoilijalla liikennesääntöjen noudattamisessa tiettyä omaa tulkintaa. Mielessäni alkoi kyteä katala ja uskalias suunnitelma: voisiko kääntyä kiellettyyn suuntaan…

Ja kun hetki koitti. Ainoa sallittu kääntymissuunta vasemmalle, kaistat, joille pitäisi mennä tukossa, ei ketään oikealla puolella. Kunhan valo vaihtuu, on hetki. Kämmenet ratissa hikoavat. Valo vaihtuu… Ja onnistunut suoritus! Kääntyminen kiellettyyn kääntymissuuntaan! Ilman, että kukaan taisi edes kiinnittää asiaan huomiota.

Mutta kokonaisuutena reissu meni oikein mainiosti, mitä nyt typyllä vähän vaikeuksia malttaa nukkua päikkäreitä. Sää suosi ja ulkona lämmintä riitti. Hotellihuone puolestaan tuntui olevan kaupungin viilein paikka. Ja ne näkymäthän olivat vertaansa vailla auringon laskuineen ja nousuineen. Pari keikkaa Viroon olisi itselläni vielä tämän kesän ohjelmassa. Toinen Tallinnaan ja toinen kauemmas. Taitaakin olla ennätysten kesä.

 

Siitä onkin jo pitkä aika, kun olen tänne viimeksi kirjoitellut. Aika ja jaksaminen kortilla, niin ei juttukaan luista. Nyt kuitenkin ajattelin jotakin kirjoitella. Kävin nimittäin ihmeellisessä paikassa nimeltä Lahti.

Vierailun juuret juontavat Kaukoitään ja siellä tehtävän työn laatuun. Autossani nimittäin pimeni päivävalo toiselta puolelta. Ja tottahan toki kyseinen valo on toteutettu ledeillä sinne ajovaloumpion sisälle. Tyyppivika kuulemma. Ratkaisuksi ehdotettiin umpion vaihtoa. Osan hinta erinäisitä syistä johtuen 2500€. Siis pelkkä osa. Ei näillä palkoilla, jotain muuta oli keksittävä. Ja kas. Lahdesta löytyi firma, joka korjailee näitä kuulemma viikoittain. Ja kun vauhtiin päästiin, niin sama alkava vika kuulemma toisessakin. Joten kuntoon se saman tien.

Ei halpaa tämäkään, mutta jos selviää alle 600 eurolla hommasta, jossa toinen vaihtoehto olisi maksanut 5000€ + työt, kyllä siinä jo päivän Lahdessa kärsii. Korjaukselle vuoden takuu ja voi olla vielä pitkäikäisempikin ratkaisu kuin uusi umpio alkuperäisosana (ei kuulemma muuten saatavana).

Tovi sitten säästin muutaman satasen, kun tilasin rikkoutuneen peruutuskameran tilalle purkuosan Puolasta ja vaihdoin itse. Alkuperäinen olisi kuulemma maksanut 700. Nyt homma meni reiluun sataseen. Ei voi kun hämmästellä noiden alkuperäisten osien hintoja. Nämäkin korjauskohteet olisivat pelkkinä osina kustantaneet 5700€. Siihen työt päälle, niin sitä olisi muuten makseltu vielä senkin jälkeen, kun auto olisi jo laitettu paaliin.

Mutta sitten Lahteen. En ole aiemmin siellä noin pitkää aikaa viettänytkään. Toki kyselin ennakkoon Lahdesta kotoisin olevalta kaverilta vinkkejä, missä päivää voisi viettää. Ja jätin sitten kaikki noudattamatta. Tottakai.

Auton korjaamo sijaitsi Hirsimetsäntiellä. Mietin tuota tien nimeä. Ilmeisesti siis tie saanut nimensä metsästä, mutta mistä metsä? Onko siellä joku vedellyt hirsiä, vai onko sieltä sahattu hirsiä? Vai onko joku vedetty hirteen? Tuntien hieman itsenäisyytemme alkuaikojen historiaa myös Lahden suunnalta, ei tuo viimeinenkään mahdoton liene. Ei ehkä kuitenkaan todennäköisin.

En ole Lahdessa juuri aiemmin liikkunut. Siksi pääsi hieman yllättämään, kuinka epätasaiseksi paikka on jätetty. On mäkeä ja nyppylää, joita kukaan ei ole viitsinyt tasata. Ihmettelen vaan, miksi hyppyrimäki, Lahden betoni, on pitänyt betonista rakentaa. Olisi käytetty valmiita mäkiä.

Lahdessa ilmeisesti nukutaan pitkään. Klo 8 jälkeen oli kyllä hiljaista, kun korjaamolta kohti keskustaa aloin taapertaa. Eikä klo 9 aikaan kauppatorillakaan juuri sen vilkkaampaa ollut. Kauppahallissa enemmän myyjiä kuin asiakkaita. Hieman se aamupäivän aikana vilkastui, mutta ei nyt kehuta liikaa. Ainoa paikka, missä oli ruuhkaa, oli apteekki.

Kirjoittelen tätä samaan aikaan kun Lahdessa pelataan jääkiekon SM-liigan neljättä finaaliottelua. Jossain lehdissä on lukenut, että Lahti on turkoosi. Ei ollut. Koko päivänä näin yhden Pelicansin pelipaidan ja jotain Pelicansiin liittyvää kolmessa paikassa kaupungilla. Niistäkin yksi oli torin kisajuottola. Kaksi muuta oli keskustan liikkeitä. En tullut laskeneeksi, mutta olen melko varma, että tuo ei riitä kattamaan kaikkia Lahden liikkeitä tai näkemiäni ihmisiä. Käväisin kahvilassa, jossa oli kaksi miesporukaa aamukahvilla. Kummassakaan ei puhuttu jääkiekosta mitään.

Lahdessa on otettu käyttöön hanhia varten tarkoitettu puisto. Ainakin kylttien mukaan ihmisten tulisi välttää hanhien kohtaamista tuolla. No, kyllähän hanhet ovat kovalla työllään ja veroeuroillaan oman puiston ja suihkulähteen varmasti ansainneet.

Ja kun Lahdessa kerran oltiin, niin pitihän se käydä Jari Litmasen patsasta katsomassa. Tai ainakin kaiverruksen mukaan se oli Litmasen patsas. Ihminen on tuhansia vuosia osannut tehdä näköispatsaita, jotka ovat olleet näköisiä, mutta jotenkin kummassa tuo taito on kadonnut. No, ei tuo kyllä pahimmasta päästä ollut lähellekään. Siinä vieressä kentällä nuoret juniorit harjoittelivat kuningas Litmasen valvovan silmän alla. Pesäpalloa.

Suhde luontoon tuntuu lahtelaisille olevan hieman hukassa. Miten muuten voi selittää, että puolilahoja tukkeja pitää olla ajettuna keskelle kylää muuten tyhjälle hiekkakentälle ihmisten töllisteltäväksi. Tai sitten ei olla tiedetty, mitä niille pitäisi tehdä ja ne on vaan jätetty siihen lahoamaan. Nehän olisi pitänyt istuttaa uudelleen ja ripustaa niihin hampun lehtiä, niin olisi saatu tyytyväisiksi vihr… Nyt meinaa mennä politiikan puolelle, joten ei tästä enempää.

Mutta jos jokin lahtelaisilta onnistuu, niin röökin vetäminen. Ei niin nuorta koulupoikaa, eikä niin vanhaa mummoa, etteikö olisi palanut. Ehkä se selittää sitä ruuhkaa apteekissa.

Siinä sitä tuli Lahtea tutuksi. Onneksi auto valmistui etuajassa, niin pääsi lähtemään kotiin, ennenkuin vallan pyörryksiin olisi tästä ihmemaasta joutunut.

 

Arja Laitinen Hyvinvointiala HALI:sta (yksityisen sote-alan työnantajajärjestö) valisti Helsingin sanomien yleisönosastossa 6.8. kansaa mm. kirjoittamalla, että vanhusten hoiva on ”arjessa elämistä ja ruokailussa avustamista.”

Enpä ole toviin kuullut lausuntoa, joka osoittaisi noin vähäistä arvostusta työtäni kohtaan. Tänään 13.8. samaa paskaa jauhavat samalla palstalla Attendon, Esperin ja Mehiläisen johtajat. Ovatko nämä ihmiset todella näin kujalla siitä, mitä vanhustyö oikeasti pitää sisällään? Vai ovatko he vain oman propagandansa uhreja? Miksi nämä ihmiset ilmaisevat julkisesti arvostavansa työntekijöitään näin vähän?

Olen varma siitä, että koko ”hoiva”- termi on otettu käyttöön jotta työn vaativuutta ja arvoa saataisiin vähäteltyä. Vaikka hoito ja hoiva ovatkin sanakirjan mukaan synonyymejä, on niiden tuomissa mielikuvissa selvä vivahde-ero. Toinen on ”oikeaa työtä” ja toinen pään silittelyä.

Edellä mainituissa kirjoituksissa väitetään, että sairaanhoidollisen osaamisen tarve on marginaalista, kun työ koostuu lähes ainoastaan pään silittelystä. Todellisuudessa siellä marginaalissa on kuitenkin se ”arjessa eläminen”. Kiitos nousseiden hoitajamitoitusten, sitä on nykyisin edes vähän. Mutta johan niitä mitoituksiakin vaaditaan laskettaviksi. Ilmeisesti vanhukset saavat HALI:n ja sen jäsenyritysten mielestä liian hyvää hoitoa, kun eivät vaan makaa raatoina sängyssä. Vai onko sitten hoitajien jaksaminen ja hyvinvointi parantunut liikaa.

Tuo työnantajien propaganda vanhustyön arvostuksen madaltamiseksi ei toki ole uusi ilmiö. Sitä haavekuvaa on luotu jo vuosia ja ilmeisesti niin pitkään, että firmat uskovat siihen jo vahvasti itsekin. Oman työpaikkani mainekin pilattiin jo puoli vuotta ennen talon valmistumista höpöttämällä ulkoilusta ja puutarhasta omaisille, joiden läheinen tarvitsi nosturia päästäkseen vuoteesta.

Joskus ennen oli vanhainkoti, johon muutettiin, kun tultiin vähän vanhuudenhöppänäksi. Tuolloin vanhustenhoiva olikin enemmän arjessa elämistä. Ja kun mummon kunto heikkeni, siirryttiin terveyskeskuksen vuodeosastolle ja edelleen sairaalaan kuolemaan. Mutta tänään palveluketju on eri. Ne sukkaa kutovat ja puutarhaa kuopsuttavat mummot, joilla mielikuvia vanhustenhoidosta luodaan, asuvat kotona! Ympärivuorokautisessa ”hoivassa” vanhus pyritään mahdollisuuksien mukaan hoitamaan loppuun, eli kuolemaan saakka ilman sairaalasiirtoja.

Se tarkoittaa sitä, että hoivakodin ”ruokailussa avustaminen ja arjessa eläminen” on todellisuudessa kokonaisvaltaista hoitoa. Se pitää sisällään esimerkiksi hoitosuunnitelmat, hoidon toteutumisen arvioinnit, toimintakyvyn arvioinnit, kivunhoidon, syöttämisen, lääkehoidon (ml injektiot) vaikutusarviointeineen, asukkaiden hygieniasta huolehtimisen, terveydentilan arvioinnit, lääkärikonsultaatiot, näytteiden otot ja lopulta saattohoidon. Eli kaiken, mitä ihminen tarvitsee, kun omaa toimintakykyä ei enää ole. Hoivakodissa ollaan keskimäärin kaksi viimeistä elinvuotta.

Jotta tämä kaikki toteutuisi hyvin, tarvitaan riittävästi riittävän laaja-alaista osaamista. Sen osaamisen vähentäminen tarkoittaisi sitä, että hoivakotien asukkaat kuormittaisivat entistä enemmän ensihoitoa, päivystyksiä ja sairaaloiden osastoja. Toki HALI:n jäsenyritykset säästäisivät henkilöstökuluissa (mikä tuskin siirtyisi hintoihin) ja vuokrahan juoksee, vaikka mummo olisi sairaalassa. Mutta olisiko se yhteiskunnan tai vanhustenhoivan asiakkaiden edun mukaista?

Ja kun tuo kaikki edellä lueteltu kasautuu entistä harvempien koulutettujen harteille, tulee kuormitus lisääntymään entisestään. Se vie vanhuspuolelta viimeisetkin koulutetut. Ja mitäs sitten tehdään. No, vaaditaan laskua koulutusvaatimuksiin ja mitoituksiin, jotta saadaan taas palkkakuluja alemmas. Ilman, että sitä siirretään hintoihin.

En muista 10 vuoden uraltani vanhustyössä yhtään tilannetta, jossa olisin kokenut olevani liian koulutettu työhöni. Niitä tilanteita, joissa koen, ettei osaamiseni ole riittävä, tulee vastaan viikoittain, joskus useamminkin. On toki totta, että osa koulutuksestani on mennyt hukkaan. Se ei johdu koulutuksen määrästä, vaan sen kohtaanto-ongelmasta. Koen, että en ole saanut tarpeeksi koulutusta kaikkeen työhöni. Toisaalta olen saanut koulutusta sellaiseen, jota en ole työssäni tarvinnut. Kukaan ei koulutukseni aikana opettanut minulle (tai sitten se käytiin läpi pikavauhtia osana yhtä oppituntia), mihin kiinnittää huomiota, jos kuunnellaan hengitysääniä. Taito, jota olisin tarvinnut usein. Sen sijaan en ole koskaan työssäni tarvinnut taitoa, jolla saadaan huopapalloja villalangasta. Sen opettamiseen minulle käytettiin päivä.

Sitova hoitajamitoitus kirjattiin lakiin, koska palveluntuottajat eivät noudattaneet aikaisempaa lakia. Vanhassa laissa kyllä velvoitettiin siihen, että hoitajamitoitus oli tultava asukkaiden palveluntarpeesta ja siten sitä oli tarvittaessa nostettava yli toimiluvassa mainitun. Tuo vaan oli jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi.

Eli käytännössä: Yksikön toimilupaan on kirjattu minimimitoitus 0,5. Asukkaille tehdään toimintakyvyn arviointi, jonka mukaan mitoituksen tulisi olla 0,6. Tästä huolimatta yksikkö jatkaa mitoituksella 0,5 (sis. haamuhoitajat) niin kauan, kunnes AVI puuttuu asiaan. Ja tämän pitää vielä tapahtua siinä kyseisessä yksikössä. Se ei riitä, että saman firman toista yksikköä vaaditaan noudattamaan lakia. Vaan se pitää käydä jokaisessa yksikössä erikseen kertomassa. Eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka laki muuttuisi kuntarajalla.

Lakiin tullut sitova hoitajamitoitus johtuu siis siitä itkevien firmojen omasta toiminnasta. Firmat ovat myös surutta käyttäneet hyväkseen sitä, että nopeasti kasvaneen yksityisen sosiaalialan valvonta ei ole ollut riittävää. Lähin valvova viranomainen on kunta, jossa ei ole läheskään aina ollut riittävää osaamista ja valmiutta toimivaan valvontaan. Eikä aina ehkä haluakaan. Sillä pienemmissä kunnissa on saattanut olla, että valvonnasta vastaava virkamies on samalla vastannut siitä, että alalta on revitty riittävät säästöt ja ostopalvelu mahdollisimman halvalla. AVI:lla, jossa olisi osaamista, ei puolestaan ole ollut riittävästi resursseja. Ja jos joku on sattunut jäämään kiinni, ovat sanktiot luokkaa ”hyi, hyi”. Hyttysen paska miljoonien bisneksessä.

Mutta joo. Nyt tiedetään, ettei Suomen hoitajapulan syynä ole huono palkkaus ja huonot työolot, vaan se, että vanhuksia hoidetaan liian hyvin liian suurella määrällä liian osaavaa henkilöstöä. Ja minä olen Saban kuningatar.

Vain tovin ehdin kotona olla, kun jo taas matka kävi kohti Viroa. Reittisuunnitelmakin oli sama, mutta matkan kesto ja matkaseura eri. Samoin sää. 30 asteen helle oli vaihtunut viileämmäksi ja sateisemmaksi sääksi, mutta, kiitos ukkosen, vähintään yhtä hikeväksi.

Tiistai-aamun ms Finlandia lienee ollut viimeistä paikkaa myöten täynnä. Ainakin laiva tällä kertaa tuntui kovin ahtaalta, aina autokantta myöten. Vaikka laivoista ja merestä pidänkin, nyt oli hyvä, ettei matka ollut tuota pidempi. Automatka Tarttoon antoi jo hieman esimakua tulevista sateista; satoi, mutta ei haitannut.

Hotelli Tartossa oli sekin sama kuin viimeksi. Hotellivieraat toki olivat ainakin osittain vaihtuneet. Jos edellisellä kerralla hotellia kansoitti suomalainen harrikka-porukka, nyt paikalla oli Hyundain ralli-tiimin porukkaa. Olihan Tartossa tulevana viikonloppuna MM-ralli.

Hotelliin saapuminen tapahtui vielä poudan aikana, mutta illan mittaan taivas kyllä repesi. Hotellihuoneen ikkunan loistavat näkymätkin peittyivät harmaaseen verhoon. Siihen sateen haitat sitten jäivätkin. Matkaan oli startattu jo klo 4 aamulla, joten suurin hinku lähteä kylälle oli kulutettu ja hotellin viereinen ostoskeskus tarjosi aivan riittävät ruokailu- ja juomailumahdollisuudet. Seuraava aamu valkenikin siten kirkkaana.

Askel vei jälleen kasvitieteelliseen puutarhaan. Vaikka en kasvien tuntija tai niistä intoilija (varsinkaan lautasella) olekaan, oli ihan mielenkiintoista nähdä, mikä kaikki oli reilussa viikossa muuttunut. Kuinka erilainen elinkaari onkaan eri kasveilla, jotka kuitenkin elävät samoissa olosuhteissa.

Tarton tuomiokirkkoa alettiin ilmeisesti rakentaa jo 1200- luvulla ja työt kestivät aina 1500- luvulle asti. Ja sittenhän tuli jo Liivinmaan sota, joka raunioitti kirkon ja uskonpuhdistus, jonka jälkeen kiinnostusta kirkon korjaamiselle ei ollut. Sittemmin kirkon kuoriosa on kunnostettu ja nykyisin se toimii Tarton yliopiston museona. Kannattaa käydä. Myös kirkon torneihin pääsee, jos haluaa.

Taisin laittaa noista raunioista kuvan faceen ja valittaa virolaisten laiskuudesta, kun eivät ole satojen vuosien kuluessa saaneet raivattua raunioita pois. Todellisuudessa hyvä niin. Paikka on vaikuttava tällaisena. Ja konservointiahan siellä tehdään. Itse vitsihän on lainatavaraa eräästä tekstistä, jonka toinen kirjoittaja oli Tommy Tabermann, toista en muista. Se sijoittuu 90- luvulle ja Suomen mahdollisesta EU-jäsenyydestä käytyyn keskusteluun. Tekstissä antiikin ajan rauniot Ateenassa oli mainittu esimerkkinä kreikkalaisten laiskuudesta. Tuolloin 90- luvulla oli vielä mahdollista käyttää ronskiakin huumoria siten, että se vielä ymmärrettiin huumoriksi. Tänään tuo teksti kokonaisuudessaan ei olisi enää mahdollinen, joten minäkään en lainaa sitä kohtaa kreikkalaisista miehistä ja vuohista…

En tiedä, mistä johtui, mutta kahdesti Tartossa sain ravintolassa väärän ruoka-annoksen. Ensimmäisestä en viitsinyt valittaa, sillä tarjoilija, jolla oli kova yritys päällä koko ajan, tuntui saavan itsensä jonkinmoiseen pulaan jatkuvalla syötöllä. Aina ei vaan suju. Ja laskukin täsmäsi saamaani annokseen. Toisella kerralla sitten asiasta huomautin ja sainkin hetken odottamisen jälkeen oikean annoksen. Erikoinen sattuma, kyseessä kuitenkin kaksi eri ravintolaa.

Hotellihuoneen ikkuna oli mainio paikka seurata liikennettä Emajoella. Ja sitähän riitti. Veneitä jos jonkinlaisia. Oli myös melojia, soutajia, sanoilla purjehtijoita jne. Erikoisin oli kyllä alus, jonka kannelta löytyi niin baaria, hiekkarantaa, paljua kuin saunaakin.

Tartto isännöi tosiaankin Viron mm-rallia ja matkamme osui ralliviikolle. Tästä ei ollut vielä matkaa varattaessa itselläni hajuakaan. Mutta toisaalta, koska varsinainen ralli ajoittui enemmän viikonloppuun ja itse lähdimme Tartosta perjantaina, eipä tuo häirinnytkään. Jonkin verran kaupungilla oli ralliin liittyvää tapahtumaa ja myyntikojuja, mutta siinäpä se. Itse kilpailun keskushan oli muutaman kilometrin päässä keskustasta, Viron kansallismuseon luona. Vanhassa pommikoneiden tukikohdassa on tilaa järjestää.

Perjantaina siis vaihdoimme kaupunkia Tallinnaan. Vaikuttaisi siltä, että turistit ovat aika hyvin palanneet Tallinnaan. Nytkin satamassa oli risteilylaivoja ja suosituimmat turistipaikat olivat saaneet kohtalaisesti vieraita. Luinkin juuri jostakin, että risteilylaivat viettävät nyt pidemmän aikaa Tallinnassa sen sijaan, että menisivät Pietariin. Hyvä niin.

Virossa ja Tallinnassa näkyy nyt paljon Ukrainan värejä ja tuenosoituksia. Lippuja on joka puolella ja rakennuksia on valaistu sinikeltaiseksi. Ja sen vähän, mitä tv:tä vilkaisin, näkyi siellä keskustelua Tapassa olevista NATO:n joukoista, joista tällä hetkellä pääosa on brittejä. Virossa ja virolaisilla on varmasti vielä muistissa, mitä tarkoittaa olla venäläisten miehittämänä. Tapassa muuten ilmestyi kuulemma aikoinaan lehti nimeltä Tapa kommunist. Olisikohan sitä vielä saatavissa…

Aika moni on, kuultuaan, että olen ollut liikkeellä omalla autolla, kysynyt Viron liikenteestä. Mielestäni se ei ihan hirveästi eroa Suomen tilanteesta. Paitsi, että Virossa suojatielle meneville jalankulkijoille annetaan tilaa, Suomessa hurautetaan varpailta (käsi ylös, teen joskus itsekin). Mutta yksi riskitekijä, niin autoilijoille kuin jalankulkijoillekin, on kaupunkeihin ilmestynyt. Nimittäin Boltin ja Woltin ruokakuskit. Ne tuntuvat suhaavan sinne tänne niin paljon kun vehkeistä lähtee riippumatta siitä, ovatko tiellä, pyörätiellä, jalkakäytävällä tai missä. Sama tauti näyttää tarttuneen hieman myös muihin pyöräilijöihin. Vaikka paidan selässä lukisi, ettei huomista pidä pelätä, sitä kuorma-autoa kannattaisi sen veran kunnioittaa, ettei punaisilla ajaisi mitään katsomatta eteen. Se oli lähellä.

Jos etsii Tallinnasta uhanalaisia eläinlajeja, niin ainakaan nostokurjet eivät niihin kuulu. Niitä näkyi jo yhdellä vilkaisulla hotellihuoneen ikkunasta kymmenkunta. Ja toisella puolella kaupunkia vielä toinen mokoma. Tallinna ei ole koskaan valmis. Ja hyvä niin, sillä jos se joskus valmistuu, Ülemisten ukko päästää järven vedet valloilleen ja hukuttaa kaupungin. Näin ainakin tarina kertoo.

Taas oltiin ennen pitkää tilanteessa, ettei matkasta ollut jäljellä kuin kotiinpaluu. Ja vaikka kotiin onkin mukava palata ja vaikka kotona viihdynkin, niin silti taas tuntuu, että paluu koitti liian aikaisin. Pieni osa minusta jäi Viron puolelle ja on siellä edelleen. Saa nähdä kotiutuuko se koskaan. Vai odottaako se seuraavaa kertaa, kun loputkin minusta pääsee paikalle ja kohtaamme jälleen.

Tämän vuoden ensimmäinen reissu Tarttoon ja Tallinnaan olisi takana. Tällä erää matkatoverina oli ystävä, jonka kanssa on vuosien varrella tehty Viron reissu, jos toinenkin. Edellisestä vaan oli jo vierähtänyt useampi vuosi. Tartossakin samalla kokoonpanolla oli käyty jo pari kertaa aiemminkin.

Joku aina joskus kysyy, miksi käyn niin usein Virossa, miksi en lähde kauemmas. Tuohon on vaikeaa antaa yksiselitteistä vastausta. Toisaalta paikat ovat tuttuja, toisaalta joka kerta löytyy jotain uutta. Ehkä kyse on enemmän siitä, mitä tuollaiselta matkalta nykyisin haen. Ei, en tarkoita viinaa.

Matkatoverini kiteytti asian aika hyvin heti ensimmäisenä iltana ensimmäisellä terassilla. Hän totesi jotenkin niin, että j-lauta on hienoa olla täällä. (En ole varma tuosta voimasanasta, oliko se tuo, vai oliko sitä edes. Mutta olkoon nyt tuossa kirjoittajan vapautena.) Ja juuri siltä se itsestäkin tuntui. Olin tutussa paikassa, jossa tuntui hyvältä olla. Vailla arjen huolia ja murheita. Se on sitä, mitä lomamatkaltani haen.

Jälleen kerran tuli todistetuksi se, että oma auto on verraton väline. Sori vaan vihreät. Ei tarvitse miettiä jokaista grammaa, jonka laukku painaa. Ei tarvitse olla myöhästelevässä junassa, täydessä ratikassa tai muuten vaan jonkun suihkulakossa olevan kanssamatkustajan hien hajussa kuumassa bussissa. Eikä tarvitse mennä niiden ennalta määrättyjen reittien ja aikataulujen mukaan. Kunhan olet satamassa ajoissa ja lähdet hotellista ajoissa. Pieni harhailukin vaan piristää.

Vaan eipä tuota harhailua matkalle mahtunut. Yksi risteys Lasnamäellä pääsi yllättämään kaistajärjestelyiltään, mutta pieni koukkaus oli helposti korjattu. Sitä vaan ihmettelen, että miksi Peterburi teen alkupää on vuodesta toiseen niin surkeassa kunnossa. Hiipii ajatus poliittisesta valinnasta Pietariin johtavan tien ollessa kyseessä.

No, ei tuosta pitkää tarvinnut kärsiä, kun saatiin jo kääntää nokka kohti etelää ja Tarttoa. Uutta tietä on välille tulossa pitkät pätkät. Vaikuttaisi, että jonkun vuoden päästä lähes koko Tallinna – Tartto- väli on moottoritietä. Viro ilmeisesti kokee olevansa sen verran suuri maa, että siellä autoliikennettä tarvitaan jatkossakin.

Tartto kohteena oli molemmille matkaajille jo ennestään hyvinkin tuttu. Kaupungissa ja sen hengessä on vaan jotakin molempia hyvin paljon miellyttävää. Omaa kulttuuriperintöään kunnioittavasta kaupungista löytyy riittävästi kaikkea. On kauppakeskuksia, ravintoloita ja nähtävyyksiä, joita keskiverto turisti tarvitsee. Mutta sieltä löytyy myös loistavia paikkoja rauhoittua. Toomemäellä puistossa istuessa voi lähes kuulla, kuinka patsaiden kuvaamat tiede- ja kulttuurimiehet, Skytte, von Baer, Reiman, Peterson, muiden muassa, alkavat keskustella keskenään.

Varjoisa penkki puistossa oli myös hyvä paikka saada 30 asteen lämpötilan edesauttama hientuotanto hetkeksi taukoamaan. Mutta jossain vaiheessa sitä on repäistävä itsensä penkistä irti ja lähdettävä jatkamaan matkaa vaikkapa Enkelten sillan kautta. Vaikka kiertää tuttuja kulmia, silti ne aina pysäyttävät tavalla, jota on lähes mahdoton pukea sanoiksi.

Pari päivää Tartossa sujui hujauksessa ja pian olikin aika lähteä kohti Tallinnaa. Yhdeksi matkan suurimmista haasteista osoittautuikin se, miten päästä Tallinnassa hotellista kaupungille. Hotelli nimittäin sijaisti aivan sataman kupeessa ja koko tienoo oli myllerryksen kourissa ja työmaa-aitojen labyrintti. No, viikonloppu, joten siitä vaan työmaan poikki. Olihan siihen juuri laskettu uutta asfalttia, mitä pitkin kelpasi tallata.

Suomen medioissa näkee aina silloin tällöin kirjoittelua, jolla suorastaan pelotellaan Viron nousseella hintatasolla. Eihän Viro enää mikään halpa maa olekaan. Mutta ei se ole ollut sitä enää vuosiin. Toki, jos vertailukohta on vuosi 1993 ja Mustamäen tori, niin sitten voi yllättyä. Mutta sitten yllättyy kyllä monessa muussakin.

Itselleni on ollut hienoa seurata ja nähdä, miten Viro ja Tallinna ovat kehittyneet niistä ensimmäisistä 90- luvulla tekemistäni reissuista, joilla vuosikymmenten miehityksen jäljet olivat vielä niin selkeästi katukuvassa joka puolella. Viru-keskuksenkin paikalla oli ladamarket, jossa merkkiliikkeitä vastasivat ladojen takakontit. Myyntiartikkelitkin tosin olivat hieman eri. Tämän päivän Tallinna on kerrassaan hieno yhdistelmä historiaa ja modernia.

Aikamme Tallinnassa oli lyhyt, vain vajaa vuorokausi. Mutta kyllä siinäkin ehti jo vanhaa tuttua tervehtiä ja tuttavuuden uudistaa. Itse olen alkanut viime vuosin pitämään paljon Lindamäestä. Rauhallinen, hieno puisto Toompean kupeessa, kuinkin suurimpien turistivirtojen ulkopuolella. Lindamäen viereinen Hirvepark- puisto on muuten paikka, johon virolaiset ensimmäisenä alkoivat kokoontua ja vaatia itsenäisyyttä Neuvostoliiton loppuaikoina.

Ukrainan sota oli koko matkan ajan näkyvillä lipuin ja muutenkin. Erityisesti se oli näkyvillä Tallinnassa Venäjän suurlähetystön edessä. Näky oli pysäyttävä. ”Putin käi perse”- viesti ei jäänyt epäselväksi.

Koska olimme matkatoverini kanssa tehneet yhdessä useita reissuja, meni tästäkin osa nostalgian merkeissä ja menneitä muistellen. Kuinka siitäkin yhdestä hotellista paikallinen humalainen vei portaat laskeutuessaan kaiteet mukanaan. Muistatko, kuinka taksi hajosi tuossa? Muistako, kun käytiin tuolla, jne.

Yksi elävimmistä muistoista liittyy siihen 90- lukuun ja Tallinnaan. Kaksi hieman väsyneen oloista nuorta suomalaismiestä hakeutuu aamupäivällä Viru -hotellista läheiseen taksiin. Se taksikuskin ilme, kun hän kuulee kohteen: Metsakalmistu. Ei varmaan ihan ensimmäisenä odottanut, että jätkät hautausmaalle olisivat menossa. Georg Otsin hautaahan olimme menossa katsomaan ja päädyimme oikealle kohdalle suoraan portista. Pois lähtiessämme kuulimme suomalaisen mummolauman valittavan, että kun he ovat kiertäneet koko hautausmaan, mutta eivät ole löytäneet.

Tuo muisto mielessämme kävimme Metsakalmistussa matkan viimeisenä kohteena. Nyt ei tarvittu taksia, omalla autolla kun liikuttiin. Mutta jälleen osuttiin suoraan kohteeseen. Ja löytyihän tuolta muitakin, kuin Georg Ots. Lennart Meri, Konstanin Päts ja moni muu merkkihenkilö on saanut viimeisen leposijansa Metsakalmistusta.

Sitten olikin taas jo aika suunnata kohti satamaa. Paluumatka on aina vähän sellainen antikliimaksi. Siitä puuttuu samanlainen odotus, kun menomatkalta. Sataman autojonossa laivaan pääsyä odotellessa jokin tunne puuttuu. Samoin kotia kohden ajaessa. Pieni jännitys, odotus, jokin. Kun kilometrit kohti kotia ja arkea vähenevät, hiipii mieleen kysymys: onko pakko?

Taas ne hoitajat vaan istuu tietokoneella. Kuinka usein olet kuullut tuon? Tai kuinka usein olet itse ajatellut noin? Faceako siellä kenties selaillaan, vai mitä? Vertaillaan lomakuvia…

Todellisuudessa hoitajat viettävät paljon aikaa tietokoneella, koska on pakko. Kaikki se tieto, mitä hoitaja työssään tarvitsee, on koneella. Lakisääteiset suunnitelmat ja arvioinnit tehdään koneella. Tarvikkeiden tilaukset tehdään koneella. Lääkärin konsultaatiot voivat tapahtua koneella. Ja päivittäiset kirjaukset tietysti myös.

Pyhä potilastietojärjestelmä. Asiakkaiden hoidossa välttämätön tieto löytyy koneelta. Nykyisin ei enää edes saisi olla paperilla juuri mitään. Syynä tietoturva. Järjestelmään on kirjauduttava, jotta sieltä näkee jotain. Pöydällä lojuvan paperin sen sijaan voi lukea kuka tahansa sopivalle etäisyydelle sattuva. Koneella on tiedot lääkityksestä, diagnooseista, toimintakyvystä, yhteystiedot omaisille, fysiologisten mittausten tulokset, hoitolinjaukset ym. Tietoja, joita tuskin kukaan pystyy ulkoa muistamaan, mutta joita ilman työ on vaikeaa, jopa mahdotonta.

Laki vaatii hoitosuunnitelman ja se myös tehdään tietokoneella. Se ei onnistu viidessä minuutissa. Jos sen tekee hyvin, tunti on lyhyt aika. Parempi veikata kahta. Ja suunnitelmahan ei ole sillä hyvä, että se on kerran tehty. Se tulee päivittää puolivuosittain tai asiakkaan tilan muuttuessa pysyvästi.

Asiakkaan hoitoisuuden arviointi tulee myös tehdä vähintään puolivuosittain. Ympärivuorokautisessa hoivassa tuo tarkoittaa RAI-arviointia. En tällä hetkellä edes tiedä, onko vastattavien kysymysten määrä yli vai alle 100. Jos arvioinnin tekee kunnolla, se vaatii asiakkaan kirjaamisiin tutustumista muutaman edeltävän päivän osalta. Harvaa kysymystä saat tehtyä oikein alle minuutissa. Kunnolla ja oikein tehty RAI vie aikaa tunteja.

Asiakkaat tarvitsevat lääkkeitään. Ne tilataan apteekista. Arvatkaapa, millä tilaus tehdään? Aivan oikein: tietokoneella. Samoin haavanhoitotarvikkeet, diabetestarvikkeet ym.

Ennen vanhaan kun kävi lääkärissä, oli lääkärin pöydällä pienen kivitalon kokoinen kirjajärkäle Pharmaca Fennica. Vai olikohan peräti useampi osa. Kyseinen teos sisältää tietoja kaikista Suomessa myytävistä lääkkeistä. Enää niitä kirjoja ei näy. Syy ei ole siinä, että lääkärit osaisivat kaiken ulkoa, vaan siinä, että ko. tietokanta on olemassa sähköisenä. Sen käyttämiseen tarvitaan tietokonetta. Tietokannat myös kertovat lääkkeiden haitallista yhteisvaikutuksista ym. Yksittäisten lääkkeiden tuoteselosteet löytyvät netistä jne.

Yhä useampi lääkärin konsultaatio tapahtuu etänä. Lääkäri voi olla toisella puolen Suomea tai jopa maailmaa. Käytetään videoyhteyksiä ja tietojärjestelmän kautta lähetettyjä viestejä. Lääkäri saattaa kirjata omat kirjauksensa ja ohjeensa viiveellä, ja ne täytyy katsoa koneelta ja tarvittaessa siirtää omaan järjestelmään. Sitten on vielä muu tiedonkulku. Yksikön ja firman sisäiset viestit kulkevat sähköisesti. Ja ne luetaan koneelta.

Päivittäiset kirjaukset ovat sitten oma lukunsa. Eri yhtiöillä voi olla pikkutarkatkin ohjeet siitä, mitä kaikkea pitää kirjata ja miten. Mille lehdelle tulee mikäkin tieto kirjata. Ja olisihan se hyvä, jos noita kirjauksia myös luettaisiin. Jotta pystyisi edes jollain tasolla sisäistämään, mitä on tapahtunut vaikkapa parin vapaapäivän aikana, on kirjaukset luettava huolella. Se ottaa oman aikansa.

Kaiken kaikkiaan tietokoneista on tullut tärkeä, jopa korvaamaton työkalu hoitajille. Eli ei se mikään ihme ole, jos hoitajat joskus istuvat koneella.

On muuten uskomatonta, mikä määrä lippuja ja lappuja täytyy täyttää, jotta saa Kelan kanssa hoidettua asian, joka pitäisi olla yksinkertainen ja selvä.

Minulla revähti tammikuussa jalka. Teki kipeää ja kävely hankalaa. Menin ensiapuun, josta sain lääkärin lähetteen tutkimuksiin, joista osa tehtiin Tampereen Koskilinikalla, koska Jämsässä ei ollut radiologia sillä viikolla. Kelataksilla matkat. Ja se oli virhe. Ilmeisesti. Ainakin Kelan mielestä. Kela nimittäin alkoi vaatia matkakorvauksia takaisin.

Olet saanut asiasta selvityspyynnön. Näin luki päätöksessä. Vaan kun en ollut. Ensimmäinen tieto takaisinperinnästä oli päätös ja lasku. Mihin lie kusti selvityspyynnön polkenut. Tämähän ei tietystikään estä tekemästä päätöksiä. Laki kai edellyttää kuulemista ja kuulemiseksi riittää, että lähetetään selvityspyyntö, mutta ei sitä, että se tulisi perille. Silloinhan saattaisi jopa joutua kuulemaan jotakin.

No, päätöksestähän voi valittaa. Sen myös tein. Helposti netin kautta. Just joo. Ensinnäkin päätöksistä puuttuu diaarinumero tai vastaava, jolla voisi helposti kytkeä tietyn dokumentin tiettyyn päätökseen. Mutta eihän semmoista voi. Itselläni kun ei nyt ole kuin tuo yksi asia, niin kai se hetullakin käy. Vaan entä, jos olisi useampi samantyyppinen asia? Kirjoitin ensin valitukseni wordilla ja ajattelin laittaa sen liitteenä mukaan. Vaan valitus pitikin kirjoittaa nettisivun tekstiruutuun.

No siitä sitten leikkaa liimaa. Ja heti herjattiin erikoismerkeistä. Eikä auttanut vaikka poistin kaikki lainausmerkit, kaksoispisteet ja puolet pilkuista. Eli teksti olisi ilmeisesti pitänyt kirjoittaa yhteen pötköön ilman välimerkkejä. Ainakaan mitään, jolla jäsentää tekstiä ja erottaa esim. suorat lainaukset, ei voinut käyttää.

Herjassa kehotettiin tutustumaan valitusohjeisiin. Mutta linkkiä niihin ohjeisiin ei tietenkään voinut mukana olla, ei tietenkään. Avasin uuden ikkunan, jotta en hukkaisi jo kirjoittamaani ja lähdin etsimään ohjetta. Joko arvaat? Ei löytynyt. Sen sijaan palattuani tuli herja, että antamiani tietoja on mahdollisesti muokattu toisessa ikkunassa, joten istunto suljetaan. Voi kilin…

Eli siis se, että noudatin ohjetta, johti istunnon sulkemiseen. Ei muuta kuin uutta auki. Tällä kertaa päätin, että kirjoitan vain lyhyesti ja liitän tuon pidemmän word-tekstin liitteenä. Tadaa: liitteessä väärä tiedostomuoto! Arvatkaapa kerrottiinko sillä sivulla, mitkä muodot kelpaavat. No ei tietenkään, olisi taas pitänyt etsiä ohjetta. No, onneksi arvaus osui oikeaan ja pdf kelpasi.

Neljä liitettä kaikkiaan lähti, mukana matkakorvaushakemus. Ei riittänyt. Vielä tarvitaan lisätietoja. Hoitoselostekopio ja selvitys maksusitoumuksesta. Pituus, paino, peniksen pi… ei se olikin toinen juttu… Mutta siis hoitoselostekopio ja selvitys maksusitoumuksesta. Ja sitten tulikin pikku ongelma. Hoitoselostekopiota ei voi saada, kun ei ole mistä ottaa kopio. On vain tutkimuksen pyyntöteksti ja lausunto. Ehkä ne kelpaavat.

Olin siis saanut lähetteen Jämsän päivystyksestä mennä Koskiklinikalle tutkimuksiin. En älynnyt kysellä siinä maksusitoumuksien perään. Eikä se ilmeisesti minun asiani olisikaan ollut tuosta huolehtia. Joten hankala siitäkään selvitystä antaa. Mutta kehotuksen kysellä lisätietoja Jokilaakson terveyden laskutuksesta annoin.

Vahingosta viisastuneena päätin nyt kirjoittaa selvitykseni suoraan sivuston tekstiruutuun. Pääsinkin noin puoleen väliin, kun sivusto ilmoitti istuntoni vanhenevan pian. Enkä ollut siihen mennessä käyttänyt tekstille varatusta merkkimäärästä kuin neljäsosan.

Tähän asti lähtökohtaisesti selvän asian selvittäminen on vaatinut minulta kuusi puhelua, kaksi käyntiä sairaalalla ja useamman tunnin työn. Saa nähdä, mitä seuraavaksi. Jos oikein arvaan, eivät nytkään annetut selvitykset ja dokumentit riitä. Joudun varmaankin vielä antamaan selvityksen, miksi kuvantaminen ei Jämsässä onnistunut ja miksi en halunnut odottaa sen kanssa seuraavaan viikkoon. Tai kenties minulta vaaditaan vielä Aristoteleen filosofinen pohdinta julkisten kulkuvälineiden käytöstä revähtäneellä jalalla. Mahdollisesti vielä sovitettuna J.S. Bachin Oratorioon jalkapuolelle autoilijalle op.5 vuodelta 1745. Aika näyttää.

Jotenkin tässä selvityksen vaatimisessa selvityksen perään on ikävä sivumaku. Tulee nimittäin tunne, että joudut todistelemaan mitä ihmeellisimmin tavoin, että et ole huijaamassa Kelaa. Että halutaan varmistuksen varmistuksen varmistuksella varmistaa, etten vaan ole kelataksilla Tampereella hurvittelemassa käynyt. Tai saanut liian hyvää tai nopeaa hoitoa.

Samalla on tullut myös tunne, että päätöksistä valittaminen on tarkoituksella tehty mahdollisimman hankalaksi. Huonosti toimivat nettisivut, ohjeet, joihin ei ole linkkiä tai joita et voi kesken valituksen kirjoittamisen katsoa. Vaihtoehtona tarjottava puhelinpalvelu, jossa asiaa ei kuitenkaan voi selvittää.

Tarkoituksena lienee, että valituksia tulisi mahdollisimman vähän. Mutta ei suinkaan siksi, että päätökset olisivat oikeita. Vaan siksi, että valittaminen niistä on vaikeaa ja aikaa vievää. Isolta osalta kansasta valitukset jäävät varmasti tekemättä ja sitä myöten jää saamatta se, mihin olisi oikeus.

Kelan sen sijaan ei tarvitse päätöksissään osoittaa, että asiakas olisi tehnyt jotain väärin. Ja jos joku valittaa, valittaja voidaan hukuttaa loputtomiin lisäselvityspyyntöihin, joissa voidaan vaatia dokumentteja, joita ei kenties ole edes olemassa. Ja ne selvityspyynnötkin kulkevat vain maapostilla, joka on tänä päivänä kaikkea muuta kuin luotettava. Mutta sehän ei ole Kelan ongelma, jos asiakas ei ole osannut seurata, onko kirje, josta hän ei ole edes tietoinen, saapunut ajoissa.

No, itse aion kyllä viedä tämän päätyyn saakka. Vaadittu 250 euroa on kuitenkin lähes 15% kuukauden nettopalkastani. Mutta ennen kaikkea teen sen v-maisuuttani. Siinä määrin Kela on onnistunut minua ärsyttämään.

7609, sen lukeman sain tuossa joku päivä sitten, kun laskin TE-keskuksen sivuilta työpaikkailmoitukset, joissa etsittiin sote-alan työntekijöitä. Hoivapalvelun ja terveydenhuollon työntekijöitä etsitään 5239 ilmoituksessa, joita lähihoitajahakuja on 2809. Terveydenhuollon asiantuntijoita etsitään 2370 ilmoituksessa, joista sairaanhoitajahakuja on 1635.

Ja kun katsotaan, millaisia ilmoitukset ovat, totuus ei enää näytäkään näin hyvältä. Haetaan 2 lähihoitajaa, avoin haku, jatkuva haku, 3 sairaanhoitajaa… Avoinna on, varovastikin arvioiden, 10 000 työpaikkaa. Suomessa on 309 kuntaa, joten tuolla luvulla laskettuna keskiarvona jokaisessa kunnassa on avoinna yli 30 sote- alan työpaikkaa. Tietenkään tämä ei jakaudu tasaisesti, mutta jokainen kunta, jossa on avoinna vähemmän paikkoja, tarkoittaa kuntaa, jossa avoimia paikkoja on enemmän. Ja 10 000 avointa hoito-alan työpaikkaa ei todennäköisesti ole lähelläkään totuus, vaan oikea lukema lienee paljon suurempi.

Ja suunta on vain huonompaan. Alalta eläköityy enemmän, mitä sinne valmistuu. Alan vaihtaminen lisääntyy. Hoitajapula pahenee. Yhä suuremmalla osalla alan toimijoista ei ole enää toivoa saada resursseja vaatimusten tasolle. THL:n arvion mukaan vuoden kuluessa pelkästään vanhuspalveluihin tarvittaisiin vakituista 7500 työntekijää lisää. Siis vuoden kuluessa, 1.4.2023 mennessä!

Hoitajajärjestöjen tavoittelemia palkankorotuksia pidetään monella taholla liina suurina ja hyvinvointivaltion tuhona. Mutta keskusteluissa rahan jalkoihin näyttää jääneen se, mitä yhä paheneva hoitajapula käytännössä tulee tarkoittamaan Suomen hyvinvoinnille. Paljonko rahaa sote-palveluihin käytetään kiinnostaa enemmän kuin se, mitä tapahtuu, jos ei käytetä tarpeeksi. Luulisi, että sekin kiinnostaisi. Vai ovatko julkisuuden keskustelijat niitä, joilla riittää rahat ostaa tarvitsemansa palvelut vaikka ulkomailta.

Kuten mainitsin, yhä suuremmalla osalla toimijoista ei ole enää mahdollisuutta saada henkilöstöresursseja vaaditulle tasolle. Vaihtoehdot ovat supistaa toimintaa, mikä tarkoittaa palveluiden saatavuuden heikkenemistä, tai alentaa vaadittujen henkilöstöresurssien määrää, mikä puolestaan tarkoittaa heikentynyttä palvelun laatua. Kumpaa laitetaan?

Toiminnan supistamisesta johtuva palveluiden saatavuuden heikkeneminen tarkoittaa monissa kohtaa palvelun piiriin pääsemisen kriteereiden nousua. Yhä useammin joudutaan valitsemaan, kuka hoidetaan ja kuka saa kuolla. Vanhukset pääsevät kotihoidon piiriin yhä myöhemmin ja sairaampina. ja yhä harvempi saa sieltä tarvitsemansa avun. Yhä harvempia vanhusten lonkkamurtumia leikataan, vaan hoidoksi jää yhä useammin sänky ja se Para-tabs 1g x 3.

Tätä karsintaa tehdään jo tänä päivänä varsin rankalla kädellä. Työikäisetkin saattavat jäädä vaille tehokkaampia hoitoja, kun odotetaan, jos paranisi itsestään. Onneksi sairauslomat eivät ilmeisesti maksa yhteiskunnalle mitään. (huom. ironia)

Palveluiden heikentynyt laatu lisää myös menetettyjä työvuosia. Se voi johtaa hoitojen komplikaatioiden lisääntymiseen ja sitä kautta inhimillisen kärsimyksen lisääntymiseen. Se aiheuttaa myös tarpeetonta kärsimystä ja epäinhimillisiä oloja monille vanhuksille, vammaisille ja muille apua tarvitseville.

Tämäkin kehitys on jo käynnissä. On olemassa yksi hoidon laatuun liittyvä seikka, josta hoitajajärjestötkin ovat hiljaa, mutta jonka tässä nyt tuon esiin. Nimittäin kaikki hoitajat eivät ole hyviä hoitajia. Ja kun työnantajilla ei ole valinnanvaraa, mutta vaatimukset pitäisi täyttää, on palkattava ja pidettävä lähes jokainen, jolta löytyy tarvittavat paperit ja joka osaa ryömiä ovesta sisään. Käsittääkseni hyvät työntekijät myös työllistyvät helpommin muualle. Joten alalta lähtijöiden kärki saattaa hyvinkin olla alan parasta osaamista. Jos tilannetta ei korjata, jatkossa tilanne tulee pahenemaan ja yhä enemmän työpäivä ja jopa työvuosia tullaan menettämään. Siihenkö sitten on varaa?

STM laati vuonna 2014 arvion, jonka mukaan menetetyn työpanoksen kustannukset Suomessa olisivat n. 2 MILJARDIA KUUKAUDESSA. Siihen ilmeisesti on varaa.

Ainoa asia, jonka maan hallitus ja eduskunta ovat valmiit tekemään yhä pahenevan hoitajapulan estämiseksi, on Laki-Akin pakkotyölait. Hyvä ministeri Lindén, ainoa pakkolaki, jonka Suomen sote-ala tarvitsee on laki, jolla velvoitetaan jokainen Suomen työikäinen työskentelemään vanhus- tai vammaispalveluissa puoli vuotta. Hoiva-avustajan palkalla.

Katselin YLE Areenasta mainiota sarjaa Murhaajajahti. Tositapahtumiin perustuvan sarjan toisella kaudella Martin Clunesin esittämä Colin Sutton etsii murtomiestä, joka on 17 vuoden ajan murtautunut vanhusten koteihin raiskaten ja ahdistellen heitä. Kun tekijä oli viimein saatu kiinni, käytiin Suttonin ja hänen alaisensa rikoskonstaapeli Patricia Henryn välillä keskustelu, joka kulki jotenkin seuraavasti.

PH: Isoäitini on 92 ja värjää vielä harvoja hiuksiaan. Hän sanoo, että kun ihminen tulee vanhukseksi hän menettää identiteettinsä. Muut ihmiset eivät enää näe sinua, he näkevät vanhuksen. Harmaan tukan, ruskean takin, huonot lasit, lampaan laumassa.

CS: Siksi tässä menikin niin kauan, uhrit olivat näkymättömiä.

PH: Ja muut kieltävät tosiasiat. Sitä ei voi tapahtua minulle, panen vastaan. Alusastiat, tekohampaat, dementia, rollaattori. Ei kiitos, ei minulle. Valhetta ruokitaan olemalla piittaamatta heistä. Huomaamme heidät, mutta emme näe heitä. Se on tulevaisuus, jota emme halua, muttemme voi paetakaan.

CS: Vähän kuin syyttäisimme heitä.

PH: Juuri niin. Ja mitä helvettiä se kertoo meistä?

Vaikka katsoin sarjan toista kertaa melko lyhyen ajan sisään, tuo keskustelu pysäytti oikeastaan vasta nyt. Enkä se osui nyt otolliseen aikaan. Tilanne on ollut jo pitkään se, ettei nykyisillä resursseilla saada hyvää vanhustenhoitoa. Palvelut eivät ole monille riittäviä ja riittävän monipuolisia.

Silti kuulee kannanottoja, että resursseja ei pitäisi nostaa, päinvastoin. Vanhuspalvelulain mitoitusvaatimuksistakin pitäisi luopua, koska henkilöstöä ei riitä. Eli sen sijaan, että pyrittäisiin parantamaan henkilöstön palkkausta ja olosuhteita jotta heitä saataisiin alalle lisää, pitäisi alentaa vaatimuksia, hoitaa vähemmällä henkilöstöllä.

Kun aloitin nykyisessä työssäni, talossa oli viikonloppuisin pienempi hoitajamitoitus. Vaikka meillä on tilanne muuttunut, niin monessa paikassa tilanne on sama edelleenkin. Viikonloppuisin ei kuulemma tarvitse tehdä niin paljoa. Ei ehkä vaihtaa vaatteita tai nostaa istumaan. Kuitenkin lain mukaan hoitajamitoituksen pitää vastata asukkaiden hoitoisuutta. Hoitoisuus puolestaan ei laske viikonlopuiksi. Ja tässähän on takana raha. Vähemmän työntekijöitä = vähemmän vuorolisiä. Raha laadun edelle. Sen sijaan, että maksettaisiin lisät useammalle työntekijälle, alennetaan vaatimuksia. Ja kun alennetaan vaatimuksia, alennetaan asiakkaiden hyvinvointia.

Tämä oikeastaan sopii kaikkeen muuhunkin. Kun alennetaan resursseja jostakin, se tarkoittaa heikompaa laatua. Keittiön budjettia pienennetään, se tarkoittaa halvempia raaka-aineita ja halvempia ruokia. Siivouksen budjettia leikataan, se tarkoittaa harvempaa siivousta jne.

Kaikki se vaikuttaa vanhuksen viimeisin elinvuosiin. Kuinka hyviä tai huonoja ne vuodet ovat. Me hoitajat näemme ne muutokset. Ehkä osa omaisistakin näkee ne. Mutta muille ne muutokset ovat näkymättömiä. Samoin taitavat olla ne ihmiset, joita muutokset koskettavat.

Kuinka moni budjetista päättävä edes haluaa oikeasti nähdä numeroiden taakse. Kuinka moni miettii, että kun minä vähennän kotihoidon käyntejä tuolta asiakkaalta, se merkitsee hänelle pidempiä aikoja yksinäisyyttä. Tai jos minä kiristän ympärivuorokautisen hoivan kriteerejä, se tarkoittaa entistä nääntyneempää omaishoitajaa. Tai jos minä leikkaan erikoisalojen paikkoja täältä, se merkitsee väkivaltaista käytöstä ja pelkoa tuolla.

Kuinka montaa niistä, joilla ei ole suoraa kosketusta alaan, kiinnostaa viestit hoitajapulasta tai vanhustenhoidon kriisistä. Pari vuotta sitten varhaiskasvatuksen lakonuhka sai julkisuutta vasta, kun toimittajat alkoivat tajuta, etteivät lakon aikana saisi omia lapsiaan hoitoon. Yksityisen sosiaalipuolen lakonuhka pääsi lehteen vasta, kun huomattiin, että tämähän koskisi ulkoistuksen myötä koko kunnan vanhuspuolta. Muutamat ovat julkisuudessa kertoneet, että alkoivat arvostaa hoitajan ammattia, vasta kun olivat itse potilaana.

En voi sanoa, että olisin itsekään elänyt kovin vahvasti mukana Paperiliiton ja UPM:n kiistassa ja pitkässä lakossa, vaikka se koskettaa omaa paikkakuntaa. En ole hirveän kiinnostunut Finnairin stuerttien tilanteesta. Puhumattakaan tilanteesta jossain toisella puolella maapalloa. Asiat alkavat kiinnostaa vasta kun uhkaa kolahtaa omaan nilkkaan.

Hoitajien palkkakysymyksistä ja hoitajapulasta käytävät keskustelut kääntyvät yleensä keskusteluksi rahasta. Juurikaan ei puhuta siitä, mitä hoitajapula käytännössä tarkoittaa niille, joiden hyvinvointi riippuu siitä, että hoitajia on riittävästi?

Kuitenkin keskustelijoista jokainen voi olla, jopa lähivuosina, itse avun tarpeessa. Onko niin, että hoitajien palkkauksen ja työolojen parannuksia vastustavat kieltävät sen mahdollisuuden, että olisivat joskus itse riippuvaisia ammattitaitoisista hoitajista? Onko niin, että he sulkevat silmänsä tulevaisuudelta, johon eivät pysty itse täysin vaikuttamaan? Onko niin, että he syyttävät hoidon tarpeessa olevia siitä, että nämä ovat hoidon tarpeessa?

Suomalaisella yhteiskunnalla on paljon asioita, jotka on vaan hoidettava. Rahat on vain löydyttävä. Onko sairaista ja vanhuksista huolta pitäminen yksi niistä? Ja jos ei, niin mitä helvettiä se kertoo meistä?

Kirjoitan tässä muutamista sattumuksista, joita työelämässä on sattunut. Onnekseni kaikki eivät ole sattuneet kohdalleni, osan olen vaan antanut itselleni kertoa. Mutta voin silti vakuuttaa kaikkien olevan totta tai ainakin sinne päin. Mainittakoon myös, että nämä jutut eivät ole vain omalta työpaikaltani, vaan niitä on kertynyt vuosien varrelta eri työpaikoista niin kunnalta kuin yksityiseltäkin.

Moni näistä liittyy eritteisiin, joten pieni sanasto näin aluksi:

Niskapaska= ripuliuloste, joka on kiivennyt asukkaan selkää pitkin kohden niskaa

Nilkkapaska= ripuliuloste, joka on valunut asukkaan jalkoja pitkin kohti nilkkoja. Voi esiintyä myös yhdessä niskapaskan kanssa.

Se kerta, kun asukkaan omaiset tulevat käymään ja asukkaan huoneen lattialle on toinen asukas käynyt kyykkypaskalla.

Se kerta, kun asukas nostaa paitansa helmaa ja näyttää rintansa jokaiselle vastaan tulevalle miehelle.

Se kerta, kun joudut siirtämään päiväsalin pianoa, jotta saat siivottua kusilätäkön sen alta.

Se kerta, kun asukkaina olevan pariskunnan rouva alkaa runkata miestään lounaspöydässä päiväsalissa.

Se kerta, kun asukas syyttää sinua siitä, että olet paskonut hänen housuihinsa, sillä itse hän ei ole sitä tietenkään tehnyt.

Se kerta, kun asukkaat keskustelevat naapuritalon katolla näkemistään hiihtäjistä. Elokuussa.

Se kerta, kun asukkaan vaipasta löytyy tekarit ja suusta ulostetta.

Se kerta, kun olet menossa hakemaan verenpainemittaria mitataksesi paineet asukkaalta, jonka yleistila on äkisti laskenut ja toisen asukkaan omainen jumittaa sinut 10 minuutin uhkailevaan keskusteluun kadonneesta sukasta. Ja vaitiolovelvollisuus estää sinua kertomasta, miksi olisi kiire muualle.

Se kerta, kun asiakas arvostelee ulkonäköäsi, ruumiinrakennettasi ym. Aivan, kuten hän teki tunti sitten. Ja kaksi tuntia. Ja eilen ja toissapäivänä…

Se kerta, kun asukas ahdistelee sinua seksuaalisesti ja pomo antaa sinulle ohjeen, miten asukkaan seksuaalisuutta tulee rohkaista.

Se kerta, kun asukkaan omainen tulee juuri, kun huomaat niskapaskat asukkaalla.

Se kerta, kun taksi on pihassa valmiina viemään asukkaan hammaslääkäriin ja asukas rykäisee kunnon niskapaskat. Eikä wc:ssä tule juuri silloin vettä. Ja kun hammaslääkäriltä saat sitten vielä moitteet, kun tekarit unohtui kotiin ja tultiin ilman hampaita.

Se kerta, kun teet työkaverin kanssa asukkaalle vuodepesuja ja asukas virtsaa, taskuusi.

Se kerta, kun asukas repii päreiksi kusisen vaippansa, tekee sen sisuksena olevasta kusisesta mujusta pallon ja heittää sillä sinua, kun tulet huoneeseen.

Se kerta, kun yli 90v asukas vastaa vieraiden läsnäollessa hoitajan tekemään kysymykseen, ettei joulupukin tarvitse tuoda mitään, kunhan tulisi ja panisi.

Se kerta, kun kannat suurta viherkasvia parvekkeelle ja saat varoa, ettei ruukusta valuva kusi kastele jalkojasi.

Se kerta, kun yrität pesulappu kädessä saada kiinni alastonta asukasta, joka pakenee vessasta, jossa yrität juuri pestä hänen nilkkapaskojaan.

Se kerta, kun saattohoidossa oleva ja lähestyvää kuolemaa pelkäävä, yksinäinen asukas ei tahdo päästää irti kädestäsi, mutta sinun on pakko mennä, koska toisetkin asukkaat on hoidettava ja lisäresurssia ei ole.

Se kerta, kun yksi asukas vaatii huutamalla palvelua heti mulle kaikki tänne nyt, samaan aikaan, kun toisen asukkaan terveydentila vaatisi välitöntä huomiotasi.

Se kerta, kun omainen luottaa ammattitaitoosi niin paljon, että soittaa ambulanssin asukkaalle, jonka terveydentilasta et ole itse millään keinolla löytänyt mitään poikkeavaa.

Se kerta, kun omaisen mielestä et osaa tai tiedä mitään pelkästään ikäsi vuoksi.

Se kerta, kun avaat asiakkaan kodin oven ja ehdit juuri ja juuri ajoissa havaita otsaasi kohti lentävän kahvikupin.

Se kerta, kun omainen vaatii sinua toteuttamaan hänen tahtonsa, asiakkaan tahdosta tai parhaasta viis.

Näistä ei kerrota koulussa. Ehkä hyvä niin. Näistä ei puhuta julkisuudessa. Ehkä pitäisi. En tiedä, olisiko minunkaan pitänyt näistä kirjoittaa, mutta tässä ne nyt olivat.