Ensimmäiset kaksi tämän kesän Viron keikoista olisi takana ja jotainhan niistäkin voisi kirjoitella.
Ensimmäinen olikin vähän erilainen. Kyseessä on sotahistoriallinen ryhmämatka Viron vapaussotaan sekä kesän 1944 taisteluihin liittyen. Vieläpä siten, että olin itse suunnitellut ohjelman ja toimin yhtenä oppaista keskittyen tuohon vapaussodan osuuteen. Kaikkiaan väkeä oli liikkeellä 53 henkeä, joten aika iso ryhmä oli kasassa.
Itselle tuo matka oli monen vuoden työn täyttymys. Ensimmäiset suunnitelmat kyseisestä matkasta taisin kehitellä joskus lähes 10 vuotta sitten. Ensimmäisen tiedustelumatkan tähän liittyen tein 2015 ja toisen 2019. Sitten tulikin jo koronaa ym. jotka estivät järjestämisen. Joskus viime vuoden puolella tuli sitten yhteydenotto, joka mahdollisti matkan ja vieläpä siten, ettei itse tarvinnut huolehtia järjestelyistä. Sen kun teki ohjelman.
Aiempaa kokemusta vastaavista ei itselläni juuri ollut sen enempää oppaana kuin osallistujanakaan. Muilla oppailla toki enemmän. Toisaalta, koska kokemusta ei ollut, ei ollut myöskään valmista kaavaa, jonka mukaan muka pitäisi toimia. Niinpä pystyin miettimään reissua aika pitkälti puhtaalta pöydältä ja valitsemaan haluamani lähestymistavan.
Matkan pysähdyskohteet olivat tietysti tiukasti teeman mukaisia, mutta päätin hyödyntää bussimatkoja niiden välillä kertoakseni paljon muuta. Kerroin kaupungeista ja alueista, joilla kävimme. Kerroin Viron historiasta yleisemmin ja laajemmin jne. Tämä oli varsin runsaasta palautteesta päätellen onnistunut ratkaisu. Kuten hieman osasin aavistella, usein sotahistoriallisilla matkoilla keskitytään tiukasti sotahistoriaan ja yleisempi historia ja alueet jäävät vieraiksi.
Reissu suuntautui Rakveren ja Narvan seuduille I suomalaisen vapaajoukon jäljillä. Samalla tutustuttiin kesällä 1944 käytyihin Sinimäkien taisteluihin, joiden (jopa ratkaiseva) tärkeys Suomelle ei ole maassamme kovin hyvin tunnettua.
Ensimmäisenä päivänä edettiin Rakvereen saakka. Sää suosi ja matkan järjestävän tahon järjestämä tarjoilu pelasi. Tallinnastakin päästiin melko vähin vaivoin eteenpäin. Rakveressa sattui olemaan Rakvere-päivät ja osa kaduista oli suljettu, mistä tulikin osa matkamme teemaa. Tietöiden lisäksi moni kohteena ollut rakennuskin oli nimittäin hupun suojissa.
Toisena päivänä matkasimme kohti Narvaa. Ja kas kummaa, sielläkin tapahtui. Kun tietyöt eivät olleet sulkeneet kaupungin katuja tarpeeksi, oli siellä jonkinlainen hölkkäterroristien kokoontuminen, Narva City Run. Ja tottakai, kaikki tiet tukossa juuri sinne, minne olimme aikeissa mennä. No, pienellä soveltamisella päästiin ja meidänkin retkueemme oman paikkansa Narvajoen rannalta löysi.
Sinimäkien museossa osui kohdalle jackpot. Museota pitävän pariskunnan rouva puhui suomea ja hän tuli meille oppaaksi museoon. Hän intoutuikin sellaiseen ”lentoon”, että oksat pois. Vain asioita itse kokenut kykenee moiseen. Aluehan on lähes täysin venäjänkielistä, hän ei. Hieman omintakeinen tapa puhua suomea ja vahva aksentti tekivät välillä sanojen ymmärtämisestä haastavaa, mutta asia ei jäänyt epäselväksi. Sinimäillä taistelleiden virolaisten asepuku (Saksa) saattoi olla väärä, mutta vihollinen (NL) oikea!
Pieni kierros tuli tehtyä myös Sillamäessä. Paikkahan on yksi parhaista esimerkeistä Neuvostoliiton ajan arkkitehtuurista. Löytyy niin Stalinin klassismia, kuin Hruštšovin ja Brežnevin ajan asuntorakentamista. Jos suunnalla liikkuu, kannattaa ilman muuta uhrata pieni tovi kaupungissa käymiselle.
Viimeisenä päivänä kohti Tallinnaa. Sen tietyöt olivatkin kyllä jo hyvin tiedossa ja kiertosuunnitelma tehty. Koko matkan pysäyttävin kohde lienee ollut Tallinnan Maarjamäellä oleva Kommunismin uhrien muistomerkki. Se sijaitsee keskustasta Piritan suuntaan, heti siinä Impotentin unelman vieressä. Jos ei vielä ole siellä tullut käytyä, niin kannattaa ehdottomasti käydä.
Ryhmämatka toi tietysti mukanaan terminaaleissa odottelun ja kuumissa putkissa kulkemisen. Tosin Viron päässä oli keksitty, miten putki pidetään siedettävänä, toivottavasti vastaavaa tekniikkaa saadaan Suomeenkin. Yksi asia, joka noissa putkissa ei petä koskaan, on se, että jonkun kaljakärryt pettävät. Ja mistä vahingonilosta sitä pääsikään taas nauttimaan. Ainoa positiivinen asia suhteessa omalla autolla kulkemiseen.
Matka siis onnistui kaikin puolin. Jopa siinä määrin, että seuraavan vastavan matkan suuntaa pitäisi loppukesästä lähteä tiedustelemaan…
Tuolta kun su-ma-yönä puolen yön jälkeen kotiuduin, niin tiistaina aamulla klo 6 olikin auton nokka kohti Tallinnaa. Tällä erää siis omalla autolla ja perheen kesken. Lisäjännitystä matkaan toi se, että mukana oli perijätär 8kk ensimmäisellä reissullaan.
Ensimmäinen positiivinen yllätys koettiin heti satamassa. Vaikka varattuna oli normaali autopaikka, meidät ohjattiin laivalla väljempään paikkaan, jossa olisi mahdollista saada rattaat pois auton perästä. Check in:ssä vaan kysyttiin, että onko rattaat mukana. Ja kun vastaus oli myöntävä, sieltä kerrottiin, että ohjataan teidät väljempään paikkaan. Sopi meille.
Vaan ei oikein sopinut laivalla taaksemme autollaan tulleelle vanhemmalle pariskunnalle. Kun kasasimme rattaita automme takana ja laitoimme tytsyä niihin, tuli pariskunnan rouva valittamaan, että heidän pitää saada autonsa lähemmäs meidän autoa, jotta kaikki autot mahtuvat laivaan. Vaan tilanteeseen oli heidänkin tyytyminen, kun kerroimme, että meille on luvattu väljempi paikka siksi, että pitää saada rattaat autosta.
Tietysti asiaa voisi ajatella niinkin, että kaikkien autojen mahtuminen olisi ensisijaisesti miehistön, ei matkustajien huoli. Tallinnan päässä muuten katsoin, että takanamme olleen auton takana oli n. 100 metriä tyhjää autokaistaa…
Laivamatka meni hyvin ja rauhallisesti. Pikkuisella oli paljon ihmeteltävää ja into oli kyllä nähtävissä. Tallinnassa ensimmäisenä suuntasimme Teletornille. Ei ollut järkeä lähteä ajamaan satamasta suoraan Viru-keskuksen parkkiin, sillä aikaa kirjautua hotelliin oli vielä vaikka kuinka. Lisäksi halusin vähän lähestyä paikkaa muutoin kuin suoraan jo ihan Tallinna keskustan tietöidenkin vuoksi.
Teletorni on ihan hieno paikka ja jos sää suosii, näkymät ovat hienot. Mutta silti ja vaikka siellä jotain näyttely-juttuakin on, 17 euroa/hlö on aika kova pääsymaksu kyseisestä paikasta. Muuten, vuonna 1991 kuolinkouristuksissaan olleen Neuvostoliiton erikoisjoukot yrittivät vallata tornin, mutta se, ainakin tarinan mukaan, estettiin tulitikkuaskilla. Tornin huipulla olleet puolustajat nimittäin laittoivat sellaisen hissin ovien väliin ja jumittivat siten hissin ylös.
Vierailun jälkeen olikin sitten aika suunnata kohti hotellia. Ajelin sinne kiertoreittiä, joka tosin oli muidenkin keksimä. Huomasin matkan aikana, ettei minulla mitään hätää ole, ei nämä paikallisetkaan tiedä, miten tietöiden liikennejärjestelyissä tulisi ajaa.
Jälleen kerran tuli todistettua se, että ei ole väliä, kuinka hyvin kaupungin tuntisin, kesäinen Tallinna on vaan kerrassaan upea paikka. Ja joka kerta löytyy jotain uutta, johon ihastua. Poikkeaa vaan hieman tutulta reitiltä. Menee vaikka vaan viereistä katua.
Matkan ajalle osui vuoden 1941 kesäkuun suurten kyyditysten muistopäivä. Puolitangossa olleet Viron liput kunnioittivat niitä tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä, joiden elämän Neuvostoliitto tuhosi. Vain siksi, että he olivat talonpoikia, opettajia, poliiseja, heidän äitejään tai lapsiaan.
Kohtuotsan näköalapaikalla on ollut vuosia seinässä teksti ”The times we had”. Muutama vuosi sitten se oli sutattu spray-maalilla, tehtiinköhän päälle joku venäjänkielinen teksti vai pelkkä töhry, en muista. No, seinä putsattiin ja teksti kirjoitettiin uudelleen. Sitten se kai taas sutattiin jne. Seinästä tuli aika töhryinen, ikävä kyllä. Viimeisimpänä lisäyksenä näkyi nyt olevan Viron lipun värien päälle kirjoitetut sanat ” Mu isamaa, mu õnn ja rõõm”, Viron kansallislaulun ensimmäiset sanat.
Kadriorgin puisto on kesäisin vakiokohde. Tällä erää menimme sinne kävelleen ja pienellä kierrolla. Menimme nimittäin F.R. Faehlmanni- ja L.Koidula- katuja pitkin ja se kyllä kannatti. Todella paljon todella hienoja rakennuksia ja vähäinen liikenne. Itse Kadriorgin puistossahan on tietysti tullut käytyä monen monta kertaa, mutta sen Piritan puoleisesta kulmasta löytyi jotain, jossa en aiemmin ollut käynyt.
Tuo paikka oli japanilainen puutarha. Erilaista kasvillisuutta ja vettä yhdistelevä puisto. Jos rauhallisista ja kauniista paikoista pitää, kannattaa ehdottomasti käydä. Jo pelkästään siksi, että pyöräily on siellä kielletty. Paluu kohti keskustaa sujuikin hyvin Reidi teen merenrantaa seurailevaa promenadia pitkin. Muutaman vuoden sekin on siinä ollut, nyt tuli koettua.
Teimme osittain siksi, että oli tuo tyttö mukana, ratkaisun, että tilamme aamupalat huoneeseen. Se oli hyvä ja onnistunut ratkaisu. Toki se maksaa sen 9 euroa/aamu/hlö, mutta se antaa mahdollisuuden rauhassa syödä ja valmistautua päivään. Yhtenä iltapäivänä, kun tilausta hotellin respassa tein, jouduin todistamaan taas yhtä suomalaisen matkaajan valitusta. Asiallisemminkin olisi voinut toimia.
Nainen oli tiskillä valittamassa kuumasta huoneesta. 23 astetta oli kuulemma niin kuuma, että hän astman takia kuolee sinne. Ok. asia selvä. Varmaan on tuntunutkin ahdistavalta. Mutta pitääkö sama asia toistaa useaan kertaan yhä kovenevalla äänellä samaan aikaan, kun hotellin työntekijä on jo tekemässä huoneen vaihdosta? Vielä kun kyseiselle naiselle oli jo kerrottu, että hän saa uuden huoneen. Ei jaksa ymmärtää. Mielessäni toivoin, ettei kyseinen nainen vahingossa poistu hotellista. Ulkona oli nimittäin 24 ja hotellin nurkalla olleiden tietöiden aiheuttama pöly.
En tiedä, mutta itseäni on alkaneet ärsyttää ihmiset, jotka valittavat suureen ääneen turhasta. Tai pitävät asiasta tarpeettoman suurta meteliä, vaikka asia hoituisi yhtä hyvin (tai paremmin) normaalilla puheäänellä ja ystävällisyydellä. Ensin ollaan itse naama norsunv:llä ja huudetaan ja sitten valitetaan, jos saadaan muka tympeää palvelua. Eikä tuon edellisen naisen astma olisi minullekaan kuulunut, mutta nyt sen varmaan kuuli kaikki Lasnamäellä asti.
Viru-hotellin huoneen ikkunasta oli hyvä katsella, kuinka ruuhkaista Tallinnan liikenne oikein tällä hetkellä on. Olenko jo maininnut, että Tallinnan keskustassa on paljon tietöitä? Kun kolmesta lähinnä merta olevasta itä-länsi-suuntaisesta kadusta puolitoista on suljettu, niin vaikuttaahan se. Lisätään siihen vielä yksi tärkeimmistä pohjois-etelä-suuntaisista, niin alkaakin olla soppa kasassa. Ja se näkyi kyllä Viru-aukion liikenneympyrässä/risteyksessä/valoristeyksessä/missälienee. Varsin reipasta elehdintää käyttäneistä liikenteenohjaajista huolimatta.
Ja siihen olisi pitänyt autolla päästä mukaan. Pari päivää kun sitä touhua siinä hotellista etukäteen katselin, totesin usealla autoilijalla liikennesääntöjen noudattamisessa tiettyä omaa tulkintaa. Mielessäni alkoi kyteä katala ja uskalias suunnitelma: voisiko kääntyä kiellettyyn suuntaan…
Ja kun hetki koitti. Ainoa sallittu kääntymissuunta vasemmalle, kaistat, joille pitäisi mennä tukossa, ei ketään oikealla puolella. Kunhan valo vaihtuu, on hetki. Kämmenet ratissa hikoavat. Valo vaihtuu… Ja onnistunut suoritus! Kääntyminen kiellettyyn kääntymissuuntaan! Ilman, että kukaan taisi edes kiinnittää asiaan huomiota.
Mutta kokonaisuutena reissu meni oikein mainiosti, mitä nyt typyllä vähän vaikeuksia malttaa nukkua päikkäreitä. Sää suosi ja ulkona lämmintä riitti. Hotellihuone puolestaan tuntui olevan kaupungin viilein paikka. Ja ne näkymäthän olivat vertaansa vailla auringon laskuineen ja nousuineen. Pari keikkaa Viroon olisi itselläni vielä tämän kesän ohjelmassa. Toinen Tallinnaan ja toinen kauemmas. Taitaakin olla ennätysten kesä.