Tämän vuoden ensimmäinen reissu Tarttoon ja Tallinnaan olisi takana. Tällä erää matkatoverina oli ystävä, jonka kanssa on vuosien varrella tehty Viron reissu, jos toinenkin. Edellisestä vaan oli jo vierähtänyt useampi vuosi. Tartossakin samalla kokoonpanolla oli käyty jo pari kertaa aiemminkin.
Joku aina joskus kysyy, miksi käyn niin usein Virossa, miksi en lähde kauemmas. Tuohon on vaikeaa antaa yksiselitteistä vastausta. Toisaalta paikat ovat tuttuja, toisaalta joka kerta löytyy jotain uutta. Ehkä kyse on enemmän siitä, mitä tuollaiselta matkalta nykyisin haen. Ei, en tarkoita viinaa.
Matkatoverini kiteytti asian aika hyvin heti ensimmäisenä iltana ensimmäisellä terassilla. Hän totesi jotenkin niin, että j-lauta on hienoa olla täällä. (En ole varma tuosta voimasanasta, oliko se tuo, vai oliko sitä edes. Mutta olkoon nyt tuossa kirjoittajan vapautena.) Ja juuri siltä se itsestäkin tuntui. Olin tutussa paikassa, jossa tuntui hyvältä olla. Vailla arjen huolia ja murheita. Se on sitä, mitä lomamatkaltani haen.
Jälleen kerran tuli todistetuksi se, että oma auto on verraton väline. Sori vaan vihreät. Ei tarvitse miettiä jokaista grammaa, jonka laukku painaa. Ei tarvitse olla myöhästelevässä junassa, täydessä ratikassa tai muuten vaan jonkun suihkulakossa olevan kanssamatkustajan hien hajussa kuumassa bussissa. Eikä tarvitse mennä niiden ennalta määrättyjen reittien ja aikataulujen mukaan. Kunhan olet satamassa ajoissa ja lähdet hotellista ajoissa. Pieni harhailukin vaan piristää.
Vaan eipä tuota harhailua matkalle mahtunut. Yksi risteys Lasnamäellä pääsi yllättämään kaistajärjestelyiltään, mutta pieni koukkaus oli helposti korjattu. Sitä vaan ihmettelen, että miksi Peterburi teen alkupää on vuodesta toiseen niin surkeassa kunnossa. Hiipii ajatus poliittisesta valinnasta Pietariin johtavan tien ollessa kyseessä.
No, ei tuosta pitkää tarvinnut kärsiä, kun saatiin jo kääntää nokka kohti etelää ja Tarttoa. Uutta tietä on välille tulossa pitkät pätkät. Vaikuttaisi, että jonkun vuoden päästä lähes koko Tallinna – Tartto- väli on moottoritietä. Viro ilmeisesti kokee olevansa sen verran suuri maa, että siellä autoliikennettä tarvitaan jatkossakin.
Tartto kohteena oli molemmille matkaajille jo ennestään hyvinkin tuttu. Kaupungissa ja sen hengessä on vaan jotakin molempia hyvin paljon miellyttävää. Omaa kulttuuriperintöään kunnioittavasta kaupungista löytyy riittävästi kaikkea. On kauppakeskuksia, ravintoloita ja nähtävyyksiä, joita keskiverto turisti tarvitsee. Mutta sieltä löytyy myös loistavia paikkoja rauhoittua. Toomemäellä puistossa istuessa voi lähes kuulla, kuinka patsaiden kuvaamat tiede- ja kulttuurimiehet, Skytte, von Baer, Reiman, Peterson, muiden muassa, alkavat keskustella keskenään.
Varjoisa penkki puistossa oli myös hyvä paikka saada 30 asteen lämpötilan edesauttama hientuotanto hetkeksi taukoamaan. Mutta jossain vaiheessa sitä on repäistävä itsensä penkistä irti ja lähdettävä jatkamaan matkaa vaikkapa Enkelten sillan kautta. Vaikka kiertää tuttuja kulmia, silti ne aina pysäyttävät tavalla, jota on lähes mahdoton pukea sanoiksi.
Pari päivää Tartossa sujui hujauksessa ja pian olikin aika lähteä kohti Tallinnaa. Yhdeksi matkan suurimmista haasteista osoittautuikin se, miten päästä Tallinnassa hotellista kaupungille. Hotelli nimittäin sijaisti aivan sataman kupeessa ja koko tienoo oli myllerryksen kourissa ja työmaa-aitojen labyrintti. No, viikonloppu, joten siitä vaan työmaan poikki. Olihan siihen juuri laskettu uutta asfalttia, mitä pitkin kelpasi tallata.
Suomen medioissa näkee aina silloin tällöin kirjoittelua, jolla suorastaan pelotellaan Viron nousseella hintatasolla. Eihän Viro enää mikään halpa maa olekaan. Mutta ei se ole ollut sitä enää vuosiin. Toki, jos vertailukohta on vuosi 1993 ja Mustamäen tori, niin sitten voi yllättyä. Mutta sitten yllättyy kyllä monessa muussakin.
Itselleni on ollut hienoa seurata ja nähdä, miten Viro ja Tallinna ovat kehittyneet niistä ensimmäisistä 90- luvulla tekemistäni reissuista, joilla vuosikymmenten miehityksen jäljet olivat vielä niin selkeästi katukuvassa joka puolella. Viru-keskuksenkin paikalla oli ladamarket, jossa merkkiliikkeitä vastasivat ladojen takakontit. Myyntiartikkelitkin tosin olivat hieman eri. Tämän päivän Tallinna on kerrassaan hieno yhdistelmä historiaa ja modernia.
Aikamme Tallinnassa oli lyhyt, vain vajaa vuorokausi. Mutta kyllä siinäkin ehti jo vanhaa tuttua tervehtiä ja tuttavuuden uudistaa. Itse olen alkanut viime vuosin pitämään paljon Lindamäestä. Rauhallinen, hieno puisto Toompean kupeessa, kuinkin suurimpien turistivirtojen ulkopuolella. Lindamäen viereinen Hirvepark- puisto on muuten paikka, johon virolaiset ensimmäisenä alkoivat kokoontua ja vaatia itsenäisyyttä Neuvostoliiton loppuaikoina.
Ukrainan sota oli koko matkan ajan näkyvillä lipuin ja muutenkin. Erityisesti se oli näkyvillä Tallinnassa Venäjän suurlähetystön edessä. Näky oli pysäyttävä. ”Putin käi perse”- viesti ei jäänyt epäselväksi.
Koska olimme matkatoverini kanssa tehneet yhdessä useita reissuja, meni tästäkin osa nostalgian merkeissä ja menneitä muistellen. Kuinka siitäkin yhdestä hotellista paikallinen humalainen vei portaat laskeutuessaan kaiteet mukanaan. Muistatko, kuinka taksi hajosi tuossa? Muistako, kun käytiin tuolla, jne.
Yksi elävimmistä muistoista liittyy siihen 90- lukuun ja Tallinnaan. Kaksi hieman väsyneen oloista nuorta suomalaismiestä hakeutuu aamupäivällä Viru -hotellista läheiseen taksiin. Se taksikuskin ilme, kun hän kuulee kohteen: Metsakalmistu. Ei varmaan ihan ensimmäisenä odottanut, että jätkät hautausmaalle olisivat menossa. Georg Otsin hautaahan olimme menossa katsomaan ja päädyimme oikealle kohdalle suoraan portista. Pois lähtiessämme kuulimme suomalaisen mummolauman valittavan, että kun he ovat kiertäneet koko hautausmaan, mutta eivät ole löytäneet.
Tuo muisto mielessämme kävimme Metsakalmistussa matkan viimeisenä kohteena. Nyt ei tarvittu taksia, omalla autolla kun liikuttiin. Mutta jälleen osuttiin suoraan kohteeseen. Ja löytyihän tuolta muitakin, kuin Georg Ots. Lennart Meri, Konstanin Päts ja moni muu merkkihenkilö on saanut viimeisen leposijansa Metsakalmistusta.
Sitten olikin taas jo aika suunnata kohti satamaa. Paluumatka on aina vähän sellainen antikliimaksi. Siitä puuttuu samanlainen odotus, kun menomatkalta. Sataman autojonossa laivaan pääsyä odotellessa jokin tunne puuttuu. Samoin kotia kohden ajaessa. Pieni jännitys, odotus, jokin. Kun kilometrit kohti kotia ja arkea vähenevät, hiipii mieleen kysymys: onko pakko?